top of page

Ateljeetraditio: Mestareiden menetelmät

Ateljeetraditio on ollut tärkeä osa taidekoulutusta vuosisatojen ajan, erityisesti Euroopassa. Ateljee on taiteilijan työhuone tai studio, jossa taiteilija ei ainoastaan työskentele ja luo taidetta, vaan myös usein opettaa oppilaita.


Historiallisesti ateljeekoulutuksen saivat ne, jotka halusivat tulla ammattimaisiksi taiteilijoiksi (käsityöläisiksi). Oppilaat aloittivat usein nuorena, noin 12–14-vuotiaina, ja heidän koulutuksensa kesti useita vuosia. Ateljeejärjestelmä oli hierarkinen. Oppilaat alkoivat yleensä harjoittelijoina, sitten edistyivät kisälleiksi, ja lopulta, ammattitaidon ja maineen kasvaessa, heistä tuli mestareita, jotka saattoivat avata oman ateljeensa ja ottaa oppilaita.





Traditio oli vähällä kuolla modernin taiteen ottaessa ylivallan taidemaailmassa 1900-luvulla. Jotkut sitkeät pensselisankarit kuitenkin onnistuivat pitämään perinteen liekkiä yllä läpi pimeiden vuosikymmenien kunnes 1900-luvun loppupuolella ja erityisesti nyt 2000-luvulla ateljeekoulutus koki uuden tulemisen.


Koen itse kuuluvani tämän vanhan tradition edustajiin, koska olen opiskellut realistista öljymaalausta melko lailla klassisen ateljeetradition menetelmien mukaan. Lukuun ottamatta sitä eroa, että opiskeluni on tapahtunut täysin etänä. Tämä on toki varsin epäperinteinen lähestymistapa kuvataiteen opiskeluun, mutta käytäntö on osoittanut, että harjoitteluun sitoutuneet oppilaat pystyvät pääsemään pitkälle näinkin opiskelemalla. Mikään ei tietenkään vedä vertoja sille, että vietät monta vuotta oikeassa ateljeessa harjoitellen täysipäiväisesti ammattilaisen valvonnan alaisuudessa. Monille tämä ei ole vain mahdollista ja on siksi hienoa, että jotkut koulut ovat alkaneet hyödyntää nykytekniikkaa mahdollistaen sen, että yhä useammat voivat hyötyä klassisesta tiedosta.


Tässä artikkelisissa kerron sinulle aiheesta lisää. Tämä voi auttaa sinua arvostamaan syvemmin tätä vanhaa perinnettä, joka oli vähällä kadota. Menetelmä on supertehokas ja suosittelen tutustumaan sen periaatteisiin lähemmin. Se voi mullistaa todellisuutesi taiteilijana.



Kuinka vanhat mestarit oppivat maalaustaidon?


Vanhat mestarit oppivat maalaustaidon seuraavin tavoin:


  1. Perusteet: Oppilaat aloittivat perustaitojen, kuten piirtämisen harjoittelulla. He opiskelivat mittasuhteita, anatomiaa ja perspektiiviä, usein piirtäen aluksi antiikin patsaita ja myöhemmin elävästä mallista.

  2. Materiaalientuntemus: Oppilaiden tuli oppia sekoittamaan värejä, valmistamaan maalauspohjia ja käyttämään erilaisia maalaustekniikoita. Tämä oli tärkeä osa koulutusta, sillä taiteilijan tuli tuntea materiaalinsa hyvin voidakseen hallita työnsä lopputulosta.

  3. Assistenttityöt: Kun perustaidot oli hallussa, oppilaat alkoivat toimia mestarin assistentteina. He valmistelivat materiaaleja, pohjustivat kankaita, sekoittivat värejä ja suorittivat muita ateljeen töitä. He myös maalasivat taustat ja vähemmän tärkeät osat mestarin töissä, joskus jopa valmistivat kokonaisia teoksia mestarin ohjauksessa ja valvonnassa.

  4. Omien teosten luominen: Ajan myötä, kun oppilaat kehittyivät, he alkoivat luoda omia teoksiaan ja kehittää henkilökohtaista tyyliään. He saattoivat osallistua isompiin projekteihin ja saada tilauksia, erityisesti jos heidän työnsä oli kerännyt suosiota.

  5. Mestari ja kisälli: Kisällivaiheessa oppilas saattoi jo toimia itsenäisesti taiteilijana, mutta yhä mestarin valvonnan alaisena. Kisälli saattoi myös opettaa nuorempia oppilaita ja osallistua aktiivisemmin ateljeen liiketoimintaan.

  6. Itsenäistyminen: Lopulta, jos oppilas osoitti erinomaista taitoa ja kykyä, hänestä tuli itsenäinen mestari. Tämä merkitsi usein oman ateljeen perustamista ja oikeutta ottaa omia oppilaita.



Ateljeekoulutus korosti toistoa, taidon hiontaa ja mestareiden työn perusteellista tutkimista. Se oli käsityöläisperinnettä, jossa maalausta ja kuvanveistoa ei nähty ainoastaan taiteen ilmaisun muotoina, vaan myös taitoa vaativina ammatteina. Tämä perinne jatkui pitkälle 1800-luvulle asti, ja se muovasi taideopetuksen rakenteita, jotka vielä tänäkin päivänä vaikuttavat taiteen oppimiseen ja harjoittamiseen.


Monet historialliset taiteilijat, kuten Leonardo da Vinci ja Rembrandt van Rijn, oppivat ja kehittyivät taiteilijoina ateljeetradition mukaisessa koulutusympäristössä.




Leonardo da Vinci, esimerkiksi, oli oppipoika suurelle renessanssimestarille Andrea del Verrocchiolle Firenzessä. Leonardo liittyi Verrocchion ateljeehen noin 14-vuotiaana ja vietti siellä useita vuosia. Ateljeessa hän oppi monenlaisia taitoja, kuten piirtämisen, maalaamisen, veistämisen ja jopa arkkitehtuurin perusteet. Verrocchion ateljeessa työskenteleminen antoi Leonardolle mahdollisuuden oppia monipuolisia taitoja, jotka myöhemmin näkyivät hänen monialaisessa lähestymistavassaan taiteeseen ja tieteeseen.


Rembrandt, joka oli yksi barokin ajan merkittävimmistä mestareista, opiskeli myös ateljeemestarien johdolla. Hän aloitti opintonsa Jacob van Swanenburgin ateljeessa Leidenissä ja jatkoi myöhemmin Amsterdamiin kuuluisan historiamaalari Pieter Lastmanin opetukseen. Rembrandtin koulutus sisälsi perinteiset opit kuten piirtämisen, mutta hän tunnetaan erityisesti kyvystään käyttää valaistusta maalauksissaan, mikä oli osittain opittua ja osittain hänen omaa kehittämäänsä tyyliä.



Nämä mestarit käyttivät hyväkseen ateljeejärjestelmän tarjoamaa opetusta, mutta he myös kehittivät merkittävästi omaa taiteellista ääntään ja tekniikoitaan, mikä erotti heidät muista taiteilijoista ja teki heistä mestareita, joiden työt ovat jättäneet pysyvän jäljen taidehistoriaan. Heidän innovaationsa ja luovuutensa lisäksi juuri tämä perinteinen koulutus antoi heille vankan perustan, jonka päälle he saattoivat rakentaa ja saavuttaa uusia taiteellisen ilmaisun tasoja.



Klassinen perinne Ranskassa


1800-luvun ranskalainen taideakatemia, erityisesti Académie des Beaux-Arts ja sen alaisuudessa toiminut École des Beaux-Arts Pariisissa, olivat keskeisiä instituutioita, jotka muokkasivat ja edustivat klassista taiteellista koulutusta ja estetiikkaa. Nämä laitokset perustuivat pitkään taideakatemiatraditioon, joka oli alkanut Ranskassa jo 1600-luvulla.


Historia ja Kehitysvaiheet


Perustaminen ja varhainen historia: Ranskan kuninkaallinen maalaus- ja veistotaideakatemia (Académie Royale de Peinture et de Sculpture) perustettiin vuonna 1648, ja se oli merkittävä edeltäjä myöhemmille taideakatemioille. Tämän akatemian tarkoitus oli järjestää taiteilijoiden koulutusta, hallita taidekomissioita ja -kilpailuja sekä ylläpitää taiteen sääntöjä ja standardeja.


Vuosisadan vaihde ja Napoleonin aika: 1700-luvun lopussa Ranskan vallankumouksen myllerryksessä vanha akatemia lakkautettiin, mutta Napoleonin aikana perustettiin Institut de France, jonka yhteyteen kuului Académie des Beaux-Arts. 1800-luvun alussa taideakatemiaa uudistettiin ja sen opetusmetodeja kehitettiin.


École des Beaux-Arts: Vuonna 1816 perustettiin École des Beaux-Arts, joka tuli tunnetuksi yhtenä maailman johtavista taidekouluista. Se järjesti perinteisiä opintoja, joissa korostettiin piirustusta, anatomiaa, perspektiiviä ja historian maalausta. Taideakatemian opetus noudatti tiukkoja sääntöjä ja opetussuunnitelmia, ja se suosi idealisoitua ja klassista tyyliä.


Salonki ja Prix de Rome: École des Beaux-Arts oli tunnettu vuosittaisista näyttelyistään, Salongista, joka oli tärkeä foorumi taiteilijoille esitellä teoksiaan ja saada tunnustusta. Salongin kautta taiteilijoille tarjottiin mahdollisuus saada akateemista hyväksyntää ja arvostusta. Akatemia myönsi myös Prix de Rome -stipendin, joka oli palkinto nuorille taiteilijoille, ja palkinnon saaneet lähetettiin Roomaan opiskelemaan antiikin ja renessanssin mestariteoksia.


Akateemisen taiteen haasteet: 1800-luvun puolivälistä alkaen akateemisen taiteen asemaa alettiin haastaa. Taiteilijat kuten Édouard Manet ja myöhemmin impressionistit pyrkivät irtautumaan akatemian konservatiivisista säännöistä ja normeista, etsien uusia tapoja ilmaista modernia elämää ja näkemystä. Tämä johti lopulta taideopetuksen monipuolistumiseen ja uusiin taidesuuntauksiin, jotka kehittyivät vastapainoksi akateemiselle taiteelle.


1900-luvulle tultaessa: 1900-luvun alkuun mennessä, kun modernismi ja muut avantgarde-liikkeet alkoivat vaikuttaa taidekenttään, École des Beaux-Arts ja akateeminen taidekäsitys alkoivat menettää otettaan. Taideopetus ja -tuotanto siirtyivät yhä enemmän kohti henkilökohtaista ilmaisua ja eksperimentaalisia muotoja.


Ranskan akateemisella taiteella oli siis merkittävä rooli taiteen ja taidekoulutuksen kehityksessä. Sen perinteet ja menetelmät olivat vaikutusvaltaisia, mutta ne joutuivat lopulta uudistumaan ja muuntumaan vastaamaan taiteen jatkuvasti muuttuvaa luonnetta.


Klassinen akateeminen lähestymistapa ei välttämättä edustanut klassisen taiteen huippua. Toki akateemiset maalarit kuten Gerome ja Bouguereau olivat teknisiä mestareita. Akateemisen taiteen heikkoutena oli dogmaattinen suhtautuminen siihen mikä on oikeaoppista taidetta. Korkean käsityötaidon ja klassisen laadun ei tarvitse merkitä jäykkää lukkiutumista tiettyyn tapaan tehdä taidetta. Vanhat mestarit olivat varsin kokeellisia maalareita, eikä moniakaan heistä voisi varsinaisesti kutsua akateemisen klassisen taiteen edustajiksi.


Nykyaikaiset ateljeeperinteen ilmentymät ammentavat sekä akateemisesta että sitä vanhemmasta klassisesta perinteestä ja jopa impressionismista. Tätä kokonaisuutta kutsutaan usein klassiseksi realismiksi, koska akateeminen taide, vanha klassinen taide ja realistinen impressionismi kuuluvat selvästi samaan maailmaan niin kauan kuin käsityötaitoa, esteettistä silmää ja havainnon tai luonnon jäljittelyä pidetään ihanteina.



Ateljeetraditio 1900- ja 2000-luvuilla


Ateljeetraditio menetti vähitellen suosionsa 1900-luvulle tultaessa, mutta koki 1900-luvun lopulla ja 2000-luvulla uuden tulemisen.


Ateljeetradition muutos ja sen uusi nousu heijastavat laajempia taiteen, kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksia.



Ateljeetradition hämärtyminen 1900-luvun alkupuolella:


  1. Akateemisen taiteen vastustus: 1900-luvulle tultaessa monet taiteilijat ja taideopiskelijat alkoivat kyseenalaistaa ateljeetraditioon perustuvan, tiukasti säännellyn akateemisen koulutuksen. He halusivat vapautua akateemisen taiteen kaavoista ja tutkia uusia, kokeellisia tapoja ilmaista itseään.

  2. Modernismin nousu: Modernismin myötä syntyneet taidesuuntaukset, kuten ekspressionismi, kubismi, futurismi ja abstrakti taide, edistivät uudenlaista luovuutta, joka ei nojannut perinteisiin tekniikoihin tai aiheisiin. Tämä siirsi fokusta pois perinteisistä ateljeetaidoista.

  3. Koulutusinstituutioiden muutos: Taidekoulut ja yliopistot ottivat käyttöön uudenlaisia opetusmetodeja, jotka korostivat henkilökohtaista ilmaisua ja konseptuaalista ajattelua, eivätkä niinkään perinteisiä käsityötaidon opettamisen metodeja.


Ateljeetradition uusi nousu:


Ateljeetraditio ei koskaan täysin hävinnyt, vaikka se menettikin suosiotaan 1900-luvulla, kun taideopetus siirtyi kohti uusia paradigmoja ja kun taidekoulut alkoivat painottaa modernismia ja sen jälkeisiä liikkeitä. Vaikka ateljeet eivät olleetkaan enää taideopetuksen valtavirtaa, perinteisen koulutuksen arvostusta ylläpitivät sitoutuneet yksittäiset taiteilijat ja opettajat, jotka jatkoivat perinteisen käsityötaidon opettamista ja harjoittamista.


Nämä nykyajan mestarit ja ateljeetradition vaalijat ovat olleet kriittisen tärkeitä perinteen elvyttämisessä ja sen pitämisessä elossa. He ovat toimineet linkkinä vanhojen mestareiden ja nykytaiteilijoiden välillä, varmistaen, että arvokkaat tiedot, tekniikat ja metodit eivät katoa.


Esimerkkejä ateljeetradition ylläpitäjistä ja nykypäivän opettajista ovat:


  • Robert Hale Ives Gammell avasi oman studionsa Bostonissa, jossa hän opetti perinteistä ateljeetraditiota seuraavaa maalaus- ja piirustustaitoa. Hänen opetuksensa keskittyi tarkkaan havainnointiin, piirustustaidon hallintaan ja perinteisen öljyvärimaalaustekniikan syvälliseen ymmärtämiseen. Gammell opiskeli maalaustaitoa William Paxtonin ohjauksessa, joka puolestaan oli Gérômen oppilaana Ranskassa. Richard Lack on yksi Gammellin tunnetuimmista oppilaista. Näin Gammell muodostaa tärkeän linkin ateljeetradition säilymisessä.

  • Richard Lack perusti 1960-luvulla klassisen ateljeen, joka tunnetaan nimellä The Atelier Studio Program of Fine Art, jatkaen siten suoraa opetustraditiota, joka juontaa juurensa 1800-luvulle.

  • Jacob Collins perusti Water Street Atelierin (nykyisin Grand Central Atelier), ja hän on ollut keskeinen hahmo klassisen realismin elvyttämisessä Yhdysvalloissa.

  • Daniel Graves perusti Firenzen Taideakatemian, joka keskittyy vanhojen mestareiden opetusmetodien jatkamiseen.


Muun muassa nämä nykyajan ateljeet ja niiden perustajat ovat tarjonneet koulutusta, joka noudattaa tiukasti perinteisiä opetustapoja, kuten tarkkaa anatomian opiskelua ja opiskelua mestariteosten kopioimisen kautta sekä taitojen hankkimista käyttämällä vanhojen mestareiden tekniikoita.


Klassisen ateljeetradition uusi tuleminen on osaltaan vastareaktio modernin taiteen abstraktisuudelle ja konseptuaalisuudelle, korostaen teknistä taituruutta ja perinteisiä arvoja. Se ei ole vain oppimismenetelmä, vaan myös filosofia, joka arvostaa pitkäaikaista omistautumista käsityötaitojen kehittämiseen.


Ateljeetradition uusi tuleminen on osa laajempaa liikettä, joka ymmärtää ja arvostaa menneiden aikojen taidetta ja sen tekemisen prosesseja, samalla kun se etsii tapoja soveltaa näitä perinteitä nykytaiteen kontekstissa.



Ennen ja jälkeen klassisen realismin koulutusta.



Ateljeekoulutus vaatii oikeanlaista asennetta


Vaikka perinteiset menetelmät ovat kasvattaneet suosiotaan viime vuosikymmeninä niin lopulta koko maailmanlaajuisen taidekentän kontekstissa puhutaan silti melko pienen piirin puuhastelusta. Tämä johtuu luultavasti osaltaan siitä, että vaikka taiteen harrastajia on maailmassa varsin paljon, enemmän on niitä, jotka eivät harrasta aktiivisesti kuvataidetta. Ja vielä vähemmän on ammattitaiteilijoita. Taiteilijat kuuluuvat siis vähemmistöön ja klassiset taiteilijat vähemmistön vähemmistöön.


Klassinen taide on vaativa laji. Erityisesti henkisesti. Ja siksi kovin moni ei mene kovinkaan syvälle tähän maailmaan. Mitä ominaisuuksia tässä lajissa vaaditaan?


Ateljeessa opiskelevalta taiteilijaoppilaalta vaadittavat ominaisuudet perustuvat perinteiseen käsityöläismalliseen oppimiseen, ja ne korostavat sekä teknistä osaamista että henkilökohtaisia ominaisuuksia.


Tässä joitakin keskeisiä ominaisuuksia, joita ateljeessa opiskelevalta edellytetään:


  1. Keskittymiskyky: Ateljeekoulutus vaatii pitkäjänteistä työskentelyä ja keskittymistä yksityiskohtiin ja perusteellisiin harjoituksiin.

  2. Kärsivällisyys: Taitojen kehittäminen vie aikaa, ja on tärkeää, että oppilas ymmärtää oppimisprosessin hitauden ja arvostaa pientäkin edistystä.

  3. Sitoutuminen: Oppilaan on oltava valmis omistautumaan taiteelliselle harjoittelulle ja viettämään monta tuntia päivässä piirtämisen ja maalaamisen parissa.

  4. Vastuuntuntoisuus: Ateljeekoulutus vaatii itsenäistä työotetta ja vastuunottoa omasta oppimisesta.

  5. Sinnikkyys: Vaikeuksista ja haasteista toipuminen ja niiden voittaminen on keskeistä taiteilijan kehittymisessä.

  6. Kiinnostus havainnointiin: Kyky nähdä ja ymmärtää muotoja, varjoja, valoja ja suhteita on keskeistä realistisessa taiteessa.

  7. Luova ongelmanratkaisukyky: Vaikka ateljeessa keskitytään tekniseen taitoon, oppilaalta vaaditaan myös kykyä soveltaa opittua luovasti ja ratkaista taiteellisia ongelmia.

  8. Motivaatio: Oppilaan on oltava motivoitunut oppimaan ja kehittämään itseään taiteilijana.

  9. Avoin mieli: On tärkeää olla avoin uusille ideoille ja tekniikoille, sekä valmis ottamaan vastaan palautetta ja ohjausta mestarilta.


Ateljeekoulutus perustuu mestari-kisälli -mallille, jossa opetusta annetaan henkilökohtaisesti ja jossa mestari ohjaa ja opettaa jokaista oppilasta yksilöllisesti. Siksi yksilön omat henkilökohtaiset ominaisuudet ovat yhtä tärkeitä kuin tekninen kyvykkyys ja taiteellinen lahjakkuus.


Niinpä laji ei sovi niille, joilla on kiire päästä ilmaisemaan omia taiteellisia visioitaan vapaasti. Teknisen taidon kehittäminen vaatii aikaa ja ahkeraa harjoittelua. Kyseessä on vuosien työ. Etuna perinteisessä lähestymistavassa moderniin verrattuna on se, että sen jälkeen kun hallitsee teknisen puolen ei osaamattomuus ole enää rajoittamassa omaa itseilmaisua. Sen sijaan jos tekee taidetta ilman, että keskittyy tärkeiden perustaitojen kehittämiseen, tulee olemaan aina omien teknisten rajoitusten vanki. Tarkkaa teknistä otetta on mahdollista hellittää, mutta homma ei toimi päinvastoin. Et voi yhtäkkiä vain päättää maalaavasi korkealla teknisellä taidolla ilman tarvittavaa pohjatyötä. Modernin lähestymistavan ongelmana onkin se, että se pitää taiteilijan modernin taiteen rajojen sisällä. Klassinen taiteilija sen sijaan voi halutessaan heittäytyä tekemään minkälaista taidetta tahansa.



Kopioiminen vapauttaa!


Miten ateljeekoulutus etenee?


Tässä on erittäin tyypillinen ja perinteinen etenemispolku monissa nykyaikaisissa ateljeekouluissa, jotka noudattavat klassista koulutusmallia:


  1. Bargue-kopiot: Opiskelijat alkavat kopioimalla Charles Barguen piirustuksia, jotka on suunniteltu kehittämään piirtotaitoa ja visuaalista analyysiä. Ne ovat erityisen hyödyllisiä silmän ja käden koordinaation sekä muodon, valöörien ja mittasuhteiden ymmärtämisen kehittämisessä.

  2. Kipsiveistosten piirtäminen: Tässä vaiheessa opiskelijat piirtävät kipsiveistoksia, jotka tarjoavat virheettömiä malleja valon ja varjon sekä muodon tutkimiseen. Kipsiveistokset ovat liikkumattomia ja niiden avulla opiskelijat voivat syventää ymmärrystään valon ja varjon vaikutuksesta kolmiulotteisissa muodoissa.

  3. Monokromaattinen öljymaalaus (grisaille): Ennen täyden väripaletin käyttöä opiskelijat maalaavat yleensä harmaasävyin, joka auttaa heitä keskittymään valööreihin (tummuusasteet) ilman värin lisäkompleksisuutta.

  4. Täyden paletin öljymaalaus: Kun edelliset taidot ovat hallussa, opiskelijat alkavat työskennellä täydellä väripaletilla, aluksi yksinkertaisemmilla aiheilla, kuten asetelmilla, edeten asteittain monimutkaisempiin aiheisiin, kuten muotokuviin ja ihmishahmoihin.


Bargue-kopioiden piirtämisen historia on mielenkiintoinen ja se valaisee hyvin yleisten standardien romahtamista kautta taidemaailman.


Jean-Léon Gérôme työskenteli yhdessä Charles Barguen kanssa luodakseen sarjan opetuspiirustuksia, joita käytettiin laajasti 1800-luvun taideopetuksessa. Tämä sarja tunnetaan nimellä "Cours de dessin" tai "Drawing Course", ja se koostui piirustusmalleista, jotka on suunniteltu johdattamaan opiskelijat askel askeleelta piirustustaidon kehittämisessä.


Ja nyt tulee merkittävä tieto. Tämä kurssi oli tarkoitettu käytettäväksi valmistelevana materiaalina niille, jotka aikoivat hakea taideakatemiaan ja tarvitsivat kehittää piirustustaitojaan. Tämä materiaali oli suunniteltu niin, että se opettaisi opiskelijoille perusteet, jotka heidän olisi hallittava ennen kuin he pystyisivät tuottamaan monimutkaisempia teoksia.


Taito jäljentää tarkasti havaintoa kuuluu perusteiden perusteisiin. Nykyään sitä saatetaan vieroksua ja jopa demonisoida. Niinpä harrastelijat saattavat pelätä kopioimista tai heillä voi olla muuten kielteisiä asenteita sitä suhteen. Ei siinä mitään, mutta sivuuttamalla perusteiden perusharjoituksen on vaikea oppia hallitsemaan perusteita.


Se mitä ennen pidettiin alkeina on nykyään jo edistynyttä teknistä taitoa. Maailma on muuttunut.


Oli miten oli, Gérômen ja Barguen piirustuskurssi sai laajaa suosiota ja sitä käytettiin paitsi Ranskassa, myös kansainvälisesti. Se oli tunnustettu piirustustaidon opetuksen standarditeoksena, ja sen ansiosta monet tulevat taiteilijat saivat vankan perustan klassiseen piirustukseen ja maalaamiseen.


Monet nykyaikaiset klassista realismia opettavat ateljeet käyttävät edelleen Gérômen ja Barguen luomaa piirustuskurssia osana opetusohjelmaansa. Nämä ateljeet noudattavat perinteistä koulutusmallia, jossa suuri painoarvo annetaan piirustustaidolle ja sen perusteille ennen maalaukseen siirtymistä. Bargue-Gérôme -piirustuskurssi on edelleen arvostettu sen järjestelmällisyyden ja metodisen lähestymistavan vuoksi, jonka se tarjoaa peruspiirustustaidon kehittämiselle.


Joten jos olet kiinnostunut teknisen osaamisen kehittämisestä ehdotan, että aloitat Bargue-kopioista. Tai pääasia, että aloitat mistä tahansa havainnon tarkasta jäljittelystä. Se on silmän kehittämisen tärkeimpiä keinoja.


Terveisin,


Okulaarinen tieteilijä



PS. En ole taiteen historian asiantuntija, joten kirjoituksessani voi olla historiallista epätarkkuutta joidenkin yksityiskohtien osalta. Eikä kirjoitus ole mitenkään tyhjentävä selostus aiheesta. Voit kuitenkin luottaa artikkelin yleiseen paikkansapitävyyteen. Opin kokoajan lisää ja päivitän artikkeleitani aina kun havaitsen niissä jonkin selkeän virheen. Kirjoitusvirheet ja tekstin rakenne ovat tietenkin oma lukunsa. En aina jaksa hioa ulkoasua täydelliseksi, koska koen tärkeämmäksi sen, että tieto tulee saataville, vaikka sen ilmaisutavassa olisi puutteita.


Jos jokin asia jää epäselväksi kömpelön tekstin vuoksi minuun voi ottaa yhteyttä ja kysyä asiaan selvennystä. Myös korjausehdotukset ovat tervetulleita, mutta toivoisin niiden liittyvän kieliopin sijaan käsitteisiin ja itse tietoon. Haluan oppia ymmärtämään paremmin aiheita joista kirjoitan, en välttämättä kirjoittamaan paremmin. Jos sinulle herää kysymyksiä kirjoituksistani niin autan sinua mielelläni kaikissa asiantuntemukseni piiriin kuuluvissa asioissa. Resurssieni sallimissa rajoissa tietenkin.


PPS. Haluaisitko oppia lisää vanhojen mestarien maalaustekniikasta? Tässä "The Ultimate Old Masters Painting Tutorials" voisi olla sinulle avuksi. Kyseessä on taiteilija Derek Van Dervenin valmistama 12-osainen videokurssi aiheesta.

Comments


bottom of page