Impressionismin ja realismin ero – kaksi tapaa olla totta

Kun puhumme impressionismista ja realismista, keskustelu ajautuu usein tyylieroihin: toista pidetään “tarkkana”, toista “epätarkkana”, toista valokuvamaisena ja toista luonnosmaisena. Tämä vastakkainasettelu on kuitenkin harhaanjohtava. Todellisuudessa impressionismin ja realismin ero ei ole ensisijaisesti tekninen eikä edes esteettinen, vaan asenteellinen ja filosofinen. Ne edustavat kahta erilaista käsitystä siitä, mitä tarkoittaa olla visuaalisesti totta.

Realismin lähtökohta on kunnianhimoinen mutta selkeä: maailma esitetään sellaisena kuin se on. Realistinen maalaus pyrkii tekemään kohteensa tunnistettavaksi, uskottavaksi ja rakenteellisesti oikeaksi. Ihmisen keho näyttää keholta, tie tuntuu kiviseltä ja ympäristö kertoo elämästä, jota todella on eletty. Taustalla on ajatus, että totuus sijaitsee kohteessa itsessään ja että taiteilijan tehtävä on tehdä tämä totuus näkyväksi mahdollisimman rehellisesti. Tässä mielessä realismi on vahvasti kohdekeskeinen. Se kysyy: mikä tämä on? Maalaus rakentuu muodoista, rakenteista ja selkeästi määritellyistä esineistä, jotka järjestetään kuvapinnalle. Kun katsomme esimerkiksi Gustave Courbet’n tai Jean-François Millet’n teoksia, tunnemme niiden konkreettisuuden ja painon. Realismin totuus on ennen kaikkea aiheen totuutta.

Impressionismi ei syntynyt vastalauseena havainnolle, vaan pikemminkin havainnon laajentamisena. Osa maalareista huomasi, että kohteisiin keskittyvä realismi ohittaa jotakin olennaista siitä, miten maailma koetaan. Emme näe maailmaa kokoelmana nimettyjä esineitä, vaan valon, värin, tilan ja liikkeen muodostamana kokonaisuutena. Näkymä vaikuttaa meihin välittömästi ja usein sanattomasti, ennen kuin ehdimme jäsentää sitä käsitteellisesti.

Havainto yhteisenä lähtökohtana, asenne erottavana tekijänä

Sekä realismi että impressionismi voivat perustua suoraan havaintoon, ja molemmissa tapauksissa lopputulos voi näyttää katsojan silmissä täysin uskottavalta, jopa yhtä “realistiselta”. Laatuero ei siksi synny siitä, katsooko taiteilija luontoa vai ei, vaan siitä, mitä havainnosta halutaan vangita ja millä asenteella havaintoa lähestytään.

Realisti tarkastelee havaintoa usein selventävänä ja jäsentävänä tehtävänä. Hän pyrkii ymmärtämään muodon, rakenteen ja tilan niin, että kohde asettuu vakaasti ja tunnistettavasti kuvapinnalle. Havainto on lähtökohta, jota täsmennetään ja kirkastetaan. Asenne on luonteeltaan analyyttinen: maailma nähdään koottavana kokonaisuutena, jossa osien oikeat suhteet tuottavat totuuden vaikutelman.

Impressionisti puolestaan lähestyy havaintoa vastaanottavana ja reagoivana. Häntä ei ensisijaisesti kiinnosta kohteen pysyvä olemus, vaan se, millaisena se ilmenee juuri tässä hetkessä, tässä valossa ja tästä katselupisteestä. Havaintoa ei pureta osiin ja rakenneta uudelleen, vaan sen kokonaisvaikutus pyritään säilyttämään. Impressionismin peruskysymys ei ole mikä tämä on, vaan miltä tämä näyttää. Tässä mielessä impressionismi on näkymäkeskeistä eikä kohdekeskeistä. Voitaisiin myös sanoa, että impressionisti maalaa valoa ja sen efektejä, ei objekteja.

Kun katsomme Claude Monet’n tai Pierre-Auguste Renoir’n teoksia, huomaamme, että muodot ikään kuin liukenevat valoon. Värit eivät ole paikallisvärejä vaan suhteita: lämmin vasten kylmää, valo vasten varjoa. Reunat katoavat ja löytyvät uudelleen. Tämä ei ole huolimattomuutta, vaan tarkkaa uskollisuutta sille, miten silmä todella näkee.

Kaksi realismia ja yksi maailma

Tästä syntyy paradoksi: realistinen maalaus voi olla rakenteellisesti oikea ja silti tuntua visuaalisesti epäuskottavalta, kun taas impressionistinen maalaus voi olla epämääräinen ja silti tuntua todemmalta. Syynä on se, että silmä ei koskaan koe maailmaa täysin terävänä kaikkialla. Valo hajottaa muotoja, etäisyys pehmentää reunoja ja katse liikkuu jatkuvasti. Impressionismi ottaa tämän todesta ja tekee siitä koko maalauksen perustan.

On merkittävää, ettei tämä ajattelutapa alkanut vasta 1800-luvulla. Monet ovat huomauttaneet, että Diego Velázquez ennakoi impressionistista näkemystä jo vuosisatoja aiemmin. Velázquezin myöhäisissä teoksissa yksityiskohta ei hallitse kokonaisuutta, vaan kaikki alistuu näkymän yleisilmeelle – sille, mitä R. M. Stevenson kutsui “general aspectiksi”. Velázquez ei hylännyt realismia, vaan siirsi sen painopisteen: hän ei maalannut niinkään kohteita kuin kokonaisia näkymiä.

Tämä osoittaa, että realismi ja impressionismi eivät ole yksinkertaisia vastakohtia. Ne ovat kaksi eri tapaa ymmärtää realismi itse. Toinen on aiheen realismia, toinen on näkymän realismia. Molemmat voivat olla rehellisiä, molemmat vaativat suurta taitoa, mutta ne tähtäävät eri totuuksiin.

Lopulta impressionismin ja realismin ero palautuu siihen, missä uskomme totuuden sijaitsevan. Onko se esineessä, jonka nimeämme ja tunnistamme, vai siinä hetkellisessä ja alati muuttuvassa visuaalisessa vaikutelmassa, jonka silmämme ottaa vastaan maailmasta? Realismi vastaa ensimmäiseen, impressionismi jälkimmäiseen. Kumpikaan ei ole harhaa. Ne katsovat todellisuutta eri suunnista, ja juuri siksi ne eivät kumoa toisiaan, vaan voivat parhaimmillaan täydentää toisiaan, jopa kohdata samassa maalauksessa.

Terveisin,

Psyko-optinen artesaani*

*Psyko-optinen artesaani on ilmaus, joka yhdistää kolme tasoa: psykologisen, optisen ja käsityöläisen näkökulman. Se ei ole vakiintunut ammattinimike, vaan tietoisesti rakennettu itseä määrittelevä nimitys, joka kuvaa tapaa suhtautua näkemiseen ja tekemiseen.

Psyko- viittaa havaintoon liittyvään mielen toimintaan. Näkeminen ei ole pelkkää silmän toimintaa, vaan aktiivinen psykologinen prosessi: valikointia, painotusta, tulkintaa ja reagoimista. Psyko-etuliite korostaa, että kiinnostuksen kohteena ei ole vain se, mitä on “ulkona”, vaan se, miten ihminen sen kokee.

Optinen viittaa konkreettisesti näkemiseen: valoon, väriin, kontrastiin, rajoihin, tilaan ja liikkeeseen. Optiikka tässä merkityksessä ei ole fysiikan kaavoja, vaan silmän ja valon välistä suhdetta sellaisena kuin se ilmenee havaintona. Se on se taso, jolla impressionistinen ajattelu toimii – se, miltä maailma näyttää, ei se, millainen sen oletetaan olevan.

Artesaani tuo mukaan käsityöläisyyden. Kyse ei ole pelkästä teoriasta, vaan tekemisestä: toistosta, harjoittelusta, materiaalin hallinnasta ja hiljaisesta tiedosta. Artesaani muokkaa havaintoa konkreettiseksi muodoksi työn kautta.

Yhdessä psyko-optinen artesaani tarkoittaa henkilöä, joka:

• tutkii näkemistä sekä mielen että silmän tasolla

• suhtautuu havaintoon kokemuksellisena, ei vain objektiivisena ilmiönä

• käsittelee tätä havaintoa käytännön tekemisen kautta

• ymmärtää taiteen ensisijaisesti näkemisen taitona, ei tyylinä tai ideologiana

  
  

Ilmaus sopii erityisen hyvin ajatteluun, jossa realismi ja impressionismi eivät ole vastakkaisia “ismejä”, vaan eri tapoja työstää havaittua todellisuutta. Psyko-optinen artesaani pyrkii harjoittamaan näkemistä – ja valmistamaan konkreettisia objekteja kuten maalauksia tästä näkökulmasta.