Hei! Tästä alkaa uusi artikkelisarja, jossa käsittelen värejä. Aloitamme väritietoisuudesta ja silmän herkistämisestä eri värisävyille ja sen jälkeen menemme väriopin perusteisiin. Opimme värien sekoittamisen perusperiaatteet. Lopuksi tutustumme simultaaniseen kontrastin ja siihen, miten sen avulla teoksiinsa voi luoda värähtelyä ja liikettä, sekä hienovaraisia rajoja sinne missä niitä ei ole. Tervetuloa matkalle värien ihmeelliseen maailmaan.
Väri on optinen ilmiö
Värit ovat perustaltaan optinen ilmiö, joka johtuu valon aallonpituuksista ja siitä, miten ne vuorovaikuttavat objektien pintojen rakenteen kanssa. Objektit eivät itsessään ole tietyn värisiä, vaan niiden väri syntyy siitä, miten ne absorboivat tai heijastavat valoa.
Kun valo osuu objektin pinnalle, tiettyjen aallonpituuksien valo imeytyy ja toiset heijastuvat. Silmämme reseptorit havaitsevat nämä heijastetut valonsäteet, ja aivot tulkitsevat niiden aktivaatiot väriksi. Tämä tulkinta perustuu siihen, miten silmän reseptorit, aivot ja aivojen kognitiiviset toiminnot yhdessä käsittelevät valon spektriä.
Esimerkiksi punainen väri syntyy siitä, että pinnan rakenne heijastaa pääasiassa pitkiä aallonpituuksia (punaisia) ja absorboi muita aallonpituuksia. Sininen väri syntyy vastaavasti siitä, että pinnan rakenne heijastaa pääasiassa lyhyitä aallonpituuksia (sinisiä) ja absorboi muita.
Joten kyllä, värien havaitseminen on optinen ja neurologinen prosessi, jossa valon aallonpituudet ja objektien pinnan rakenne vuorovaikuttavat ja aivot tulkitsevat sen tuloksena erilaisiksi värisävyiksi. Tämä on osa laajempaa ymmärrystämme siitä, miten ihmisen havaintojärjestelmä toimii ja miten värit tulkitaan visuaaliseksi kokemukseksi.
Asia muuttuu vielä mielenkiintoisemmaksi. Nimittäin ihmisen näköjärjestelmä ei ole yksinkertainen jossa yksi reseptori on yhteydessä yhteen väriin. Sen sijaan värien havaitseminen perustuu monimutkaiseen prosessiin, joka liittyy eri reseptoreiden yhteisvaikutukseen, optiseen sekoittumiseen ja aivojen tulkintaan.
Näköjärjestelmämme perustuu kolmijakoiseen näköön, jossa punaiset, vihreät ja siniset reseptorit reagoivat eri aallonpituuksiin valossa. Värien havaitseminen ei kuitenkaan rajoitu vain yhteen reseptoriin vaan perustuu eri reseptorien aktivaatioon ja niiden yhteisvaikutukseen. Monet väri-ilmiöt, kuten optinen sekoittuminen ja erilaisten värisävyjen havaitseminen, syntyvät näiden reseptoreiden yhteistoiminnan ja aivojen tulkinnan kautta.
Ihmisen silmissä on siis kolme erityyppistä värireseptoria, jotka ovat herkkiä tietyille aallonpituuksille valossa. Ne reagoivat pitkiin (punainen), keskipitkiin (vihreä) ja lyhyisiin (sininen) aallonpituuksiin. Jokainen reseptori on herkkä tietylle aallonpituusalueelle, mutta värien näkeminen ei perustu pelkästään yhden tietyn reseptorin aktivaatioon.
Kun puhutaan keltaisesta väristä, se ei suoraan vastaa yhden tietyn reseptorin aktivaatiota, kuten punainen, vihreä ja sininen vastaavat yksittäisiä reseptoreita. Sen sijaan keltaisen värisävyn näkeminen liittyy punaisen ja vihreän reseptoreiden aktivoitumiseen samanaikaisesti.
Kun valkoinen valo osuu silmäämme ja sisältää monia eri aallonpituuksia, punaiset ja vihreät reseptorit aktivoituvat, ja aivot tulkitsevat tämän aktivaation yhdistelmänä keltaiseksi väriksi. Aivot tekevät tämän tulkinnan sen perusteella, miten reseptorit yhdessä aktivoituvat.
Joten keltaiselle värisävylle ei ole omaa erillistä reseptoria, vaan sen näkeminen perustuu punaisten ja vihreiden reseptorien yhteisvaikutukseen. Tämä on osa monimutkaista tapaa, jolla ihmisen visuaalinen järjestelmä käsittelee valoa ja väriä luoden erilaisia väri-ilmiöitä.
Tietokoneen näytöissä käytettävä RGB-tekniikka perustuu siihen, että punainen, vihreä ja sininen valo näytetään erillisinä pikseleinä ja yhdistyvät silmän ja aivojen tasolla luoden erilaisia värejä ja sävyjä. Tämä tapahtuu optisen sekoittumisen avulla, kun silmäsi yhdistävät valot ja luovat näennäisen värin.
Ihmisen silmissä ei siis ole jokaiselle värille omaa reseptoriaan, vaan suurin osa väreistä syntyy silmien ja aivojen toiminnan kautta. Värit ovat optinen ilmiö.
Tervetuloa ihmeelliseen visuaaliseen todellisuuteen. Jokainen hetki jonka otat vastaan silmiesi kautta on osoitus hämmästyttävän hienosti suunnittelusta optisesta järjestelmästä, joka luo vaikutelman värikkäästä maailmasta.
Katso ja näe
Kuvataiteessa tehdään usein ero katsomisen ja näkemisen välillä. Katsominen viittaa passiiviseen toimintaan, jossa vilkaisemme jotain silmillämme, kun taas näkeminen on aktiivisempi prosessi, joka sisältää huomion kiinnittämistä ja tietoisuuden siitä, mitä näemme. Toisin sanoen on ero siinä, miten katsomme ja mitä me todella 'näemme' tai mistä olemme tietoisia. Kuinka usein pysähdyt todella katsomaan ympäröivää maailmaa niin, että myös näet sen?
Historiallisesti useimmat eurooppalaiset ajattelivat varjojen olevan mustan tai harmaan sävyisiä. Tämä näkyy taiteessakin aina 1800-luvulle asti, jolloin varjot maalattiin usein harmaina tai ruskeina. Tähän tosin vaikutti osaltaan se, että maalaukset tehtiin usein sisätiloissa. Joten kun Claude Monet ja impressionistiset taiteilijat alkoivat maalata värillisiä varjoja - ihmiset eivät olleet vain hämmentyneitä, vaan järkyttyneitä. Maalaustaiteella oli voimakas traditio, joka oli määritelty Euroopan suurten taideakatemioiden toimesta. Impressionistit haastoivat tämän perinteen tekniikkansa, aiheidensa ja värien käyttönsä kautta.
Claude Monet opetti ihmiset näkemään värejä enemmän maailmassa - näkemään sen sijaan, että vain katsoisimme. Lisäämällä värejä varjoihinsa, hän haastoi vallitsevia käsityksiä väreistä ja totunnaisia tapoja ajatella.
Kuinka impressionistit keksivät tämän uuden tavan käyttää värejä? He yksinkertaisesti menivät ulos ja tarkkailivat luontoa. Kun taiteilijat menivät ulos tarkkailemaan valon ja varjon vaihtelevia efektejä he näkivät värejä siellä, mitä muut eivät nähneet.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ennen 1800-lukua olisi harrastettu ulkoilmamaalausta missään muodossa, mutta sitä edeltäneelle ajalle oli kuitenkin ominaista, että työskenneltiin paljon sisätiloissa ja maisemateokset maalattiin luonnosten pohjalta. 1800-luvun alussa romanttiset maisemamaalarit, kuten John Constable ja William Turner, alkoivat painottaa luonnon havainnointia ja ulkona maalaamista. Impressionismi, joka korosti valon ja värin vaikutelmia, nosti ulkoilmamaalauksen uudelle tasolle.
Impressionismia edeltänyt lähestymistapa ei tietenkään ole väärä tai huonompi. Se on vain erilainen ja johtaa erilaiseen lopputulokseen. Eräässä merkityksessä klassinen maalaustaide on alusta asti sisältänyt impressionistisen elementin, sillä luonnon havainnointi on ollut aina yksi maalareiden mielenkiinnon kohteista.
Harjoitus väritietoisuuden kehittämiseen
Kokeile seuraavaa: Valitse väriympyrästä jokin väri, esimerkiksi keltainen ja keskity yhteen väriin koko päiväksi. Keskittyessään esimerkiksi keltaiseen alat yhtäkkiä nähdä keltaista kaikkialla ja monissa eri sävyissä. Näet sen vaatteissa, taloissa, eläimissä, heijastuksissa. Näet sitruunankeltaista, kullan keltaista, vaimeaa neutraalia keltaista. Voit tulla erittäin tietoiseksi siitä, että sinua ympäröi keltaisen sävyt, joita et ole koskaan huomannut aiemmin. Tämä on yksi visuaalisen todellisuuden hienouksista - kun etsimme kiinnitämme siihen enemmän huomiota, uppoudumme enemmän maailmaan - näemme enemmän ja huomaamme enemmän. Tämä yksinkertainen väritietoisuusharjoitus auttaa sinua ankkuroitumaan helpolla tavalla omiin silmiisi. Voit jatkaa harjoitusta useamman päivän ajan aina väriä vaihtaen. Väriympyrässä on kolmepääväriä: sininen, punainen ja keltainen, sekä tertiäärivärit: violetti, oranssi ja vihreä. Tässä on kaiken kaikkien kuudelle päivälle oma värinsä. Kokeile olla tietoinen väreistä viikon ajan katso mitä tapahtuu.
Terveisin,
Okulaarinen tieteilijä
PS. Artikkeli perustuu osittain Carl Jenningsin blogi-kirjoitukseen Stop & See the Roses.
Carl Jenningsin blogissa on mielenkiintoisia kirjoituksia väreistä. https://www.refractionsblog.com
Comments