top of page

Mitä oli ennen maailmankaikkeuden alkua?

Siitä mitä oli ennen maailmankaikkeuden alkua on erilaisia hypoteeseja. Kvanttityhjiö, syklinen malli, multiversumi jne. Näitä kaikkia selitysmalleja yhdistää se, että ne ovat vain teoreettista spekulaatiota. Maailmankaikkeuden alkuperä on suuri tieteellinen mysteeri. Pelkästään tieteellisen datan pohjalta asiaa ei voida ratkaista ennen kuin saamme lisää tietoa maailmankaikkeudesta.


Niinpä selitysvoimaisin teoria täytyy nykytiedon valossa lopulta määritellä logiikan ja historiallisen päättelyn avulla. Ei ole olemassa matemaattistakaavaa, tieteellistä mittalaitetta tai laboratoriokoetta, jonka avulla asia voitaisiin kiistattomasti ratkaista. Tieteen tarjoamaa empiiristä dataa toki on, mutta se on vain lähtökohta. Loppu perustuu järjelliseen päättelyyn. Toisin sanottuna dataa täytyy tulkita ja kun on tulkintaa voi syntyä erilaisia tulkintoja. Se mikä on uskottavin tulkinta jää lopulta jokaisen henkilökohtaisen arvioinnin varaan.





Yhdistävä tekijä eri hypoteesien välillä


On kuitenkin mielenkiintoista, että tiedemiesten ehdottamat hypoteesit tunnustavat sen, että maailmankaikkeus on tullut jostain mikä on ajatonta, ikuista tai minkä alkua ei voi määritellä. Toisin sanottuna tuntemaamme maailmankaikkeutta edelsi jotain. Siitä mitä oli ennen alkuräjähdystä on esitetty erilaisia hypoteeseja kuten kvanttityhjiö, syklinen malli ja multiversumi.


Joillakin maallikoilla voi olla sellainen virheellinen käsitys, että jotkut tiedemiehet väittävät maailmankaikkeuden syntyneen täysin tyhjästä. Tämä väärinkäsitys on ymmärrettävä, koska tiedemiehet itse käyttävät ilmausta ”maailmankaikkeus on tullut tyhjästä”. Teoreettinen fyysikko Lawrence Krauss jopa kirjoitti sen nimisen kirjan. Mutta kyseessä on pelkistetty ilmaisutapa, jota ei tulisi ymmärtää täysin kirjaimellisesti.


Se mitä tiedemiehet tyhjyydellä tai ei-millään tarkoittavat ei ole absoluuttisen tyhjää tai täysin ei-mitään. Kvanttityhjiössä tapahtuu kvanttifluktuaatiota ja sekä syklisessä mallissa että multiversumissa syntyy ja kuolee loputtomasti uusia maailmankaikkeuksia.


Maailmankaikkeutemme on tullut jostain mikä on oletetusti ollut aina tai jostain minkä alun määrittely ei ole mahdollista. Perinteisen kosmologisen näkemyksen mukaan aika, niin kuin me sen ymmärrämme, alkoi alkuräjähdyksessä yhdessä avaruuden ja universumin muun sisällön kanssa. Joten tuntemaamme maailmankaikkeutta edelsi jonkinlainen ajaton todellisuus.


Siksi kun luomiseen uskova vetoaa ikuiseen alkusyyhyn ei niillä, jotka luottavat vain tieteeseen tulisi olla mitään naurun aihetta. Nykyiset tieteelliset teoriat perustuvat samoin johonkin ikuiseen tai ajattomaan ja tuntemamme maailmankaikkeuden ylittävään alkusyyhyn. Jumalan kieltäminen epätieteellisenä teoriana ei perustu yksin tieteeseen vaan filosofiaan, jossa yliluonnollista selitystä ei sallita.



Multiversumihypoteesin muinaiset juuret


Multiversumihypoteesi on ajatus, että meidän maailmankaikkeutemme on vain yksi monista mahdollisista maailmankaikkeuksista. Tämän hypoteesin mukaan on olemassa suuri joukko universumeja, joita kutsutaan yhdessä multiversumiksi. Nämä eri maailmankaikkeudet voivat olla hyvin erilaisia toisistaan – ne voivat sisältää erilaisia fysiikan lakeja, vakioita, alkeishiukkasia ja yleisiä ominaisuuksia.


Multiversumihypoteesin avulla voidaan kiertää Luojan olemassaolo, koska kun on rajaton määrä maailmankaikkeuksia, muuttuu kaikkein epätodennäköisinkin vaihtoehto mahdolliseksi. Absoluuttisessa rajattomuudessaan multiversumi tuottaisi väistämättä myös meidän maailmankaikkeutemme kaltaisen maailmankaikkeuden ilman tarkoituksellista älyllistä ohjausta.


Kyseessä on ikään kuin loputon lottoarvonta, jossa toinen kone arpoo lottonumerosarjoja ja toinen yrittää täsmätä niitä sattumanvaraisesti. Kun numerosarjat täsmäävät syntyy jonkinlainen maailmankaikkeus. Kuten oikeassakin lotossa päävoitto osuu väistämättä joskus jollekin. Mutta oikeassa lotossa mahdollisuudet ovat rajalliset ja siksi emme kuule esimerkiksi henkilöistä, jotka voittivat lotossa päävoiton kaksikymmentä kertaa peräkkäin. Jos niin kävisi tietäisimme, että kyseessä olisi jonkinlainen huijaus.


Universumeita loton tapaan arpovalla multiversumimasiinalla ei ole kuitenkaan samanlaisia rajoituksia, koska kyseessä on ikuinen, aluton ja loputon prosessi. Uusia ja uusia yrityksiä tapahtuu jatkuvalla syötöllä ja erilaisia maailmankaikkeuksia syntyy kokoajan lisää.


Meidän maailmakaikkeutemme kannalta tilanteen tekee mielenkiintoiseksi se, että multiversumin lottoarvonnassa täytyy tapahtua varsin suuri määrä perättäisiä täysosumia ennen kuin syntyy maailmankaikkeus, joka vastaa tätä maailmankaikkeutta. Syynä on se, että elämän sallivassa ja sitä ylläpitävässä maailmankaikkeudessa täytyy todella monen asian olla juuri kohdallaan. Mutta multiversumimasiinalle se ei ole mikään ongelma, koska yrityksiä on rajaton määrä. Silloin kaikkein häviävän pieninkin todennäköisyys on äärimmäisen todennäköistä. Multiversumissa kaikki on mahdollista.


Multiversumihypoteesi on kuitenkin spekulatiivinen ja kiistanalainen, eikä sitä voida tällä hetkellä todentaa tai kumota empiirisesti. Se onkin usein kritiikin kohteena sen tieteellisen testattavuuden puutteen vuoksi. Multiversumi on selityksenä haasteellinen myös siksi, että se ei oikeastaan vastaa mihinkään. Multiversumimasiina edellyttää jonkinlaista taustalla olevaa mekanismia, perimmäisiä lakeja tai vakioita, jotka mahdollistavat uusien maailmankaikkeuksien tuottamisen. Tästä herää kysymys mikä on näiden perimmäisten lakien alkuperä. Näin ollen multiversumin alkuperä jää mysteeriksi. Multiversumi alkaa kuulostaa naturalistin luomiskertomukselta.


Multiversumin metafyysisfilosofinen luonne tulee esiin hyvin sen tosiasian välityksellä, että jo muinaiset hindufilosofit esittivät näkemyksen syntyvien ja kuolevien maailmankaikkeuksien loputtomasta syklistä. Se, että teoriaa kuvaillaan tieteellisen sanaston avulla ei tee siitä välttämättä parempaa teoriaa. Niin sanottu tieteellinen multiversumiteoria on lopulta yhtä lailla uskon varassa kuin muinainen hindulainen multiversumiteoria. Kyse on filosofiasta ei tieteestä.




Sitä paitsi vaikka multiversumi olisi totta, sulkisiko se pois Jumalan olemassaolon mahdollisuuden? Hindufilosofeille ei ollut ongelma sovittaa yhteen Luojan ja multiversumin olemassaoloa. Kun on kyse kaiken perimmäisestä alkuperästä, alkupistettä on mahdollista siirtää kaikkien fyysisten maailmankaikkeuksien ja miksi ei jopa ei-fyysisten ulottuvuuksien tuolle puolen. Filosofisesti ajateltuna ei ole mikään ongelma kuvitella todellisuus, jossa Jumala asettaisi todellisuuden parametrit ja lait niin, että syntyisi todellisuus, joka toimii ikään kuin maailmankaikkeuksia tuottavana generaattorina synnyttäen loputtomasti erilaisia maailmankaikkeuksia. Se, että onko tämä uskottavin selitysmalli onkin sitten toinen kysymys. Mutta loogisesti mahdoton ajatus se ei ole.


Jumalaan käsitteenä sisältyy ajatus kaiken takana olevasta perimmäisestä todellisuudesta. Toisin sanottuna se mitä saamme selville maailmankaikkeudesta jättää aina tilaa Jumalalle, koska Jumala on olemukseltaan jotain aina maailmankaikkeutta suurempaa ja tietomme ylittävää.


Tämä on tosin helppo ratkaisu vaikeaan kysymykseen ja tieteelliseltä kannalta se ei ole mikään vastaus. Se on vetoamista tietämättömyyteen. Olimmepa teistejä, ateisteja tai agnostikkoja, voimme aina sanoa, että lopullista totuutta ei voida tavoittaa nykytiedon avulla. Totuus odottaa meitä tulevaisuudessa kun saamme lisää tietoa. Ainakin teoriassa maalia voi siirtää loputtomasti eteenpäin ja näin päädymme tilanteeseen, jossa lopullista mielipidettä on vaikea muodostaa.


Tästä tulee mieleen kysymys: ”Jos on olemassa Luoja niin miten tuo Luoja tuli olemassaoloon?” Tämä kysymys johtaa loputtomaan sarjaan samaa kysymystä. Kuka loi Luojan? Kuka loi Luojan Luojan? Kuka loi Luojan Luojan Luojan? Kuka loi Luojan Luojan Luojan Luojan? Tätä on mahdollista jatkaa loputtomiin. Kysymys ei ole pätevä, koska se lähtee liikkeelle siitä virheellisestä oletuksesta, että Luoja on luotu olento.


Silti moni ateisti esittää tämän kysymyksen muka hyvänä Jumalan olemassolon kyseenalaistavana argumenttina. Se ei ole hyvä argumentti, koska se lähtee liikkeelle väärästä premissistä.


Ohjatun panspermian teoriaan tämä tosin soveltuu, koska siinä luoja on avaruusolento eli jotain mikä on osa luomakuntaa. Mutta esimerkiksi raamatulliseen Luoja-käsitteeseen kysymys ei sovellu. Raamatun mukaan Luoja on ollut aina olemassa, hän on siis vailla alkua. Luoja ei ole luotu olento, eikä osa luomakuntaa. Toisin sanottuna hän on absoluuttisessa merkityksessä ainoa Luoja. Monissa muissakin uskonnoissa Jumala mielletään kaiken olevaisen perimmäiseksi todellisuudeksi, jolla ei ole alkua. Tämä tekee Luojan alkuperän pohtimisen tarpeettomaksi. Itse asiassa se tekee sen mahdottomaksi. Luoja on todellisuuden perusta. Sitä syvemmälle ei ole mahdollista kaivautua.



Tieteen pysäyttäjä?


Joillekin naturalisteille edellä mainittu päätelmä Luojasta voi olla ongelma ja he voivat ajatella, että siinä vaiheessa kun aletaan esittää tällaisia absoluuttisia lausuntoja Jumalasta ja jos niihin sitoudutaan, loppuu tarve jatkaa tieteellistä tutkimusta ja ihmiskunnan kehitys pysähtyy. Tämä on täysin väärä oletus, sillä moderni länsimainen tiede on syntynyt pitkälti vakaumuksellisten kristittyjen tieteilijöiden ponnistelujen tuloksena ja monia nykyaikanakin eläneitä ja eläviä tiedemiehiä on motivoinut halu tuntea Jumalan luomistöitä paremmin. Se, että ajattelee maailmankaikkeuden olevan luomisen tulos ei millään tavoin ole esteenä tieteen kehitykselle.


Ajatus älykkäästi suunnitelluista luonnon rakenteista ja järjestelmistä on jopa synnyttänyt uuden tieteenalan, biomimetiikan. Biomimetiikassa pyritään soveltamaan luonnon keksintöjä ihmisten keksintöihin. Vaikka kaikki biomimetiikan asiantuntijat eivät välttämättä tunnusta luomisajatusta, tunnustavat he sen, että luonnossa on monia nerokkaasti suunniteltuja rakenteita. Asian ydin on se, että biomimetiikka on äärimmäisen johdonmukainen teistisen maailmankuvan kanssa, vaikka se ei ole siitä riippuvainen. Tämä korostaa sitä, että luomiseen uskominen ei millään tavoin ole esteenä tieteelliselle kehitykselle. Tai sen ei tarvitse olla. Toki dogmaattinen sitoutuminen joihinkin uskonnollisiin näkökulmiin voi olla ongelmallista. Mutta sama vaikutus on dogmaattisella sitoutumisella naturalismiin. Tässä ei ole kyse vain siitä, että onko Jumalaa olemassa vai ei, vaan kyse on yksinkertaisesti siitä mikä on totta ja mikä ei.


Käytäntö on osoittanut, että ajatus älykkäästä suunnitelusta voi olla voima joka vie tiedettä eteenpäin, kun taas joissakin tapauksissa materialisten teorioiden pohjalta laadituista ennusteista kiinnipitäminen on ollut esteenä tutkimuksen edistymiselle. Tai jos ei esteenä niin ainakin tutkimusmotivaatioon vaikuttavana tekijänä.





Hyvä esimerkki tästä on niin sanottu roska-DNA. Darvinistisen evoluutioteorian ennusteen mukaan ihmisen perimästä suuri osa piti olla pelkkää roskaa, DNA:ta ilman funktiota. Tämä on osoittautunut vääräksi. Esimerkiksi ENCODE -projekti, jossa tätä ei-koodaavaa DNA:ta tutkittiin päädyttiin siihen tulokseen, että suurimmalla osalla tästä osasta genomia onkin jokin funktio. Tämä havainto on yhdenmukainen älykkään suunnittelun ajatukseen perustuvien ennusteiden kanssa. ENCODE-projektissa tehdyn tutkimustyön pohjalta on esitetty, että n. 80% :lla genomista on jokin funktio, eli toiminto. Tämä murskaa myytin roska-DNA:sta. Jos kaikki tutkijat olisivat sitoutuneet roska-DNA:n käsitteeseen, joka olisi ollut sopusoinnussa darvinistisen evoluution kanssa niin mitä olisi tapahtunut tutkimustyölle?


Älykkääseen suunnitteluun liittyy juuri ajatus siitä, että kaikella luonnossa on jokin järkevä tarkoitus ja näin ollen ENCODE-projektin löydöt ovat täysin sopusoinnussa suunnitteluteorian kanssa. Näin ollen roska-DNA:n tapauksessa älykkään suunnittelun kannalla olevat tutkijat ovat juuri nimenomaan kiinnostuneita tutkimaan sitä lisää kunnes sen kaikki funktiot selviävät. En tiedä kuuluiko ENCODE-projektiin älykästä suunnittelua kannattavia tutkijoita, mutta tuo tutkimus oli kuitenkin johdonmukainen älykkääseen suunnitteluun liittyvän tutkimuksen ja sen tavoitteiden kanssa.


Toinen esimerkki darvinistisen teorian epäonnistuneista ennusteista on niin sanotut ihmisen turhat elimet tai ruumiinosat, joita on pidetty evolutiivisina jäänteinä, joilla ei enää nykyään ole mitään funktiota ihmiskehossa. Jälleen väärä ennuste. Oli aika, jolloin fysiologit ajattelivat, että surkastuneita elimiä oli ihmisruumiissa jopa 180, mutta nykyään mainitaan ainoastaan kourallinen, ja monet lääkärit kieltäytyvät nyt sanomasta mitään elintä surkastuneeksi. Ei se, että ihminen ei tunne jonkin elimen toimintaa, tee siitä surkastunutta.


Nykyään evoluutiota kannattavat asiantuntijat korostavat mielellään sanaa ’surkastunut’ sanan ’tarpeeton’ sijaan, koska oletetuilla 'surkastumilla' on ilmeisen tärkeä funktio eliön kehossa. Otetaan esimerkiksi ihmisen häntäluu. Sitä pidetään todisteena siitä, että nykyihmistä evolutiivisessa jatkumossa edeltäneellä lajilla oli häntä. Vähitellen se kävi tarpeettomaksi ja surkastui olemattomiin. Siksi nykyihmisillä ei ole enää häntää, vaan jonkinlainen surkastunut jäänne siitä. Tällä niin sanotulla surkastuneella jäänteellä on kuitenkin nykytieteen valossa selkeä funktio. Häntäluu on monen lihaksen ja jänteen kiinnityskohta sekä eräänlainen iskunvaimennin.


Myös evoluution kannattajien esittämät esimerkit "huonosta suunnittelusta" ovat osoittautuneet vääriksi. Jotkut intoutuvat kritisoimaan Jumalan suunnitteluratkaisuja ja kun heidän mielestään Jumalan suunnitteluratkaisu on erikoinen niin erikoisesta ratkaisusta tuleekin huono ratkaisu. Mutta mitä jos erikoinen ratkaisu toimii, niin kuin on todellinen asianlaita? Suurimman osan DNA:sta piti olla pelkkää roskaa. Siinä vasta onkin kyse huonosta suunnittelusta. Mutta todellisuus on osoittautunut päinvastaiseksi. Tutkija Craig Venter totesi, että nykyään mielenkiintoisimmat DNA:han liittyvät löydöt tapahtuvat juuri 'roska-DNA:n' alueella. Kyse ei ole siis huonosta suunnittelusta, vaan siitä, että on asioita, joita meidän täytyy tutkia lisää ymmärtääksemme niitä paremmin.


Se, että voimme käyttää mielikuvitusta ja kehitellä mielessämme erilaisia hypoteettisia vaihtoehtoja siitä mikä olisi optimaalinen rakenne, on osoitus vain siitä, että meillä on kyky visioida erilaisia vaihtoehtoja. Erilaisten toimivien vaihtoehtojen mahdollisuus ei kumoa älykästä suunnittelua tai Suunnittelijan olemassaoloa.


Entä luonnossa ilmenevä epätäydellisyys ja rappeutuminen? Onko se todiste huonosta suunnittelusta? Huono suunnitteluhan viittaa epäviisaaseen suunnitteluun ja näin ollen tekee kaikkiviisaan Luojan käsitteestä kyseenalaisen. Tässä täytyy ottaa huomioon se, että jokin voi olla absoluuttiseen täydellisyyteen verrattuna epätäydellinen, mutta suhteellisessa merkityksessä täydellinen. Täydellinen siis siinä merkityksessä, että se on täydellinen juuri siihen tarkoitukseen mihin se on suunniteltu. Toisaalta millä perusteella oletamme, että esimerkiksi kärsimyksiä aiheuttava epätäydellisyys on pysyvää tai alun alkaenkaan Jumalan tarkoittamaa? Tieteen keinoin emme ainakaan pysty psykoanalysoimaan Jumalaa ja selvittämään tällaisia kärsimysten syyhyn liittyviä perimmäisiä kysymyksiä. Siihen tarvitaan erilaista keinoa. Raamattu antaa tähän todella vakuuttavan ja loogisen vastauksen, mitä harvemmin kuulee missään. Papeillakin on taipumus mennä hiljaiseksi kun heiltä kysytään miksi Jumala sallii kärsimyksiä, vaikka vastaus löytyy niinkin läheltä kuin Raamatusta. Teologinen koulutus ei takaa Raamatun kokonaisvaltaista ymmärtämistä. Niinpä emme voi sokeasti luottaa uskonnollisiin auktoriteetteihin Jumalaan liittyvissä kysymyksissä, vaan meidän on tutkittava asioita itse.


Joka tapauksessa asioita ei pitäisi koskaan tulkita pintapuolisesti ja antaa ennakkoasenteiden laimentaa tutkimisintoa. Näin on kuitenkin päässyt toisinaan käymään tieteenkin alueella.


Usko älyä vailla olevaan evoluutioon voi toimia pahimmillaan tieteellisen edistyksen hidasteena kuten roska-DNA:n tapaus osoittaa. Siinä kohtaa kun evoluutioon uskovat ovat luovuttaneet jonkin tutkimisen ajatellen sen olevan vain evoluution aikaansaama turha jäänne, ovat muut tutkijat jatkaneet tarkoituksen ja funktion etsimistä sille.


Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että evoluutioon uskominen tekisi tutkijasta automaattisesti huonon tiedemiehen. Kyse on enemmän siitä kuinka avoimia ollaan erilaisille vaihtoehdoille. Monet asiantuntevat evoluutiota kannattavat tiedemiehet eivät välttämättä tutkimustyössään edes sen enempää ajattele alkuperään liittyviä kysymyksiä. Evoluutio tai muu selitys alkuperälle otetaan itsestään selvyytenä ja se ei välttämättä vaikuta käytännön tutkimukseen mitenkään. Monissa kaikin puolin moitteettomissa tieteellisissä tutkimusartikkeleissakin evoluutioon vain ohimennen viitataan alkuperään liittyvänä oletuksena, perustelematta sitä sen tarkemmin. Tällaisten artikkelien tieteellinen sisältö ei käytännöllisesti katsottuna muuttuisi lopulta mitenkään jos evoluution tilalle laitettaisiin Jumala, älykäs avaruusolento, fysikaaliskemiallinen determinismi, sattuma tai jokin muu selitys.


Tuntien tieteen historiaa ainoa järkevä vaihtoehto on jatkaa asioiden tutkimista ja välttää dogmaattisuutta.


Meidän on tärkeää muistaa se, että tiedemiehetkin ovat vain ihmisiä. He joutuvat samalla tavalla ponnistelemaan kuin maallikotkin säilyttääkseen objektiivisuuden. Älykkäistä ihmisistä on todettu, että heillä voi olla itse asiassa vielä suurempi vaara tulla ennakko-asenteidensa harhaanjohtamiksi. Miten tämä on mahdollista? Koska älykäs ihminen on kekseliäs keksimään keinot selittää asiat oma teorian kannalta parhain päin. Korkea koulutus tai älykkyys eivät vielä yksinään riitä totuuden löytämiseen. Täytyy rakastaa totuutta ja rakastaa sitä jopa oman mukavuutensa kustannuksella.



Onko lopullista totuutta mahdollista löytää?


Mutta onko meillä mahdollisuutta päästä todella selvyyteen Jumalan olemassaolosta? Vai jääkö asia vain mielenkiintoiseksi filosofiseksi spekulaatioksi, joka ei voi koskaan johdattaa meitä lopulliseen totuuteen?


Kuten jo aiemmin tuli esiin voimme aina vedota tietämättömyyteen ja väittää, että tulevaisuudessa tiede tulee tekemään havaintoja, jotka paljastavat asian todellisen luonteen. Uutta tietoa odotellessa on parempi pysyä skeptisellä linjalla. Mutta eikö tässä ole vaarana kohtuuton skeptisyys? On varmasti.


Nykyään on joukko ihmisiä, jotka uskovat maaplaneetan olevan litteä. Tällaista näkemystä voi kannattaa vain jos on tietämätön, suhtautuu epäterveen skeptisesti kaikkeen yleisesti hyväksyttyyn tietoon tai molempia.


Väistämättä monissa asioissa luotettavia tieteellisiä havaintoja ja todisteita kumuloituu lopulta niin paljon, että jotain asiaa voidaan pitää vahvistettuna faktana, jota myöhemmät havainnot eivät enää voi kumota. Ja se mitä myöhemmin saadaan selville rakentuu jo hankitun tiedon päälle.


Avain kysymys onkin se, että mitä tuntemamme maailmankaikkeus opettaa meille sen alkuperästä. Vakavastiotettavan tieteellisen teorian tulisi pohjautua hyviin todisteisiin eli siihen mitä tiedämme, ei siihen mitä emme tiedä.


Jos tiedemiesten esittämät hypoteesit maailmankaikkeuden alkuperästä ovat pelkkää teoreettista spekulaatiota niin miten on luomisteorian laita? Onko maailmankaikkeuden tarkoituksellisen luomisen puolesta yhtään enempää todisteita? Monet ovat tulleet siihen tulokseen, että on. Tähän päätelmään heidät on johdattanut luonnosta löytyvät lukuisat esimerkit rakenteista, mekanismeista ja järjestelmistä, jotka näyttävät älykkäästi suunnitelluilta. Tämähän on muuten havainto, jonka ateistisetkin tutkijat tavallisesti tunnustavat. Esimerkiksi Richard Dawkins kirjoitti tunnetussa teoksessaan Sokea Kelloseppä:


"Voimme sanoa, että elävä keho tai elin on hyvin suunniteltu jos siinä on ominaisuuksia jotka voisivat olla älykkään tai tietävän insinöörin rakentamia tavoitteena saavuttaa jokin järkevä tarkoitus, kuten lentäminen, uiminen, näkeminen... Kuka tahansa insinööri voi tunnistaa objektin joka on suunniteltu jotain tarkoitusta varten, jopa huonosti suunnitellun, ja hän voi yleensä päätellä mikä tuo tarkoitus on katsomalla objektin rakennetta."


Ero ateistin ja teistin välillä vain on se, että ateistille älykäs suunnittelu on eräänlainen illuusio kun taas teisti päättelee, että jos on havaittavissa olevaa älykästä suunnittelua, täytyy myös olla suunnittelija. Jotkut taas pidättyvät identifioimasta suunnittelijaa.


Oleellinen asia huomata tästä on se, että luonnon tutkijoiden keskuudessa on maailmankatsomukset ylittävä syväkonsensus sen suhteen, että luonnossa havaitaan olevan rakennelemia ja järjestelmiä, jotka näyttävät älykkäästi suunnittelluilta. Erään objektiivisuuden määritelmän mukaan "objektiivisuuteen riittää myös, että jokainen tutkija voi päätyä samaan lopputulokseen tiedeyhteisössä hyväksytyillä metodeilla - - Tutkijoiden välisten näkemyserojen vähentyminen merkitsee tässä mielessä sitä, että ollaan lähempänä totuutta."


Luontoa tutkittaessa on siis päädytty samaan lopputulokseen. Luonto näyttää suunnittelulta ja tarkoituksellisesti rakennetulta. Näkemyserot koskevat enää suunnittelun alkulähdettä. Naturalisti ajattelee, että älyä vailla oleva luonto voi saada aikaan asioita, jotka meidän silmissämme näyttävät äärimmäisen älykkäästi suunnittelluilta, vaikka todellista älyllistä ohjausta ei koskaan ole tapahtunutkaan. Maailmankuvaltaan joustavampi tutkija taas hyväksyy sen mahdollisuuden, että suunnittelu on todellista ja viittaa luultavasti johonkin luonnon ylittävään älykkyyteen. Teisti tai deisti tulkitsee havainnon selvänä todisteena Älykkäästä Suunnittelijasta. Edelleen jotkut taas pidättyvät määrittelemästä suunnittelun alkuperää, mutta tunnustavat itse älykkään suunnittelun havainnon.


Lopullinen johtopäätöksemme perustuu siis maailmankuvaamme ja filosofiseen päättelyyn. Naturalismiin rajoittuva tiede on filosofinen valinta. Se, että hyväksyy myös ei-materialistiset selitykset osaksi tiedettä ei ole välttämättä vähemmän tieteellistä. Kyse on siitä miten tiede määritellään ja kuka sen määrittelee. Naturalistit vaikuttavat haluavan omia oikeuden määritellä sen mikä on oikeaa tiedettä ja haluavat rajata sen metodologiseen naturalismiin.


Joissakin yhteyksissä on toisinaan vihjailtu, että Jumalaan uskovat ihmiset ovat vähän yksinkertaisia tai jopa vähemmän älykkäitä kuin naturalistiset skeptikot. Tämä on täysin yksilöllinen kysymys. Uskonnollisissa ihmisissä on varmasti monia, jotka päättelevät asioita enemmän mutu- ja tunnepohjalta, mutta tätä ei voi yleistää kaikkiin uskonnollisiin ihmisiin. Monet tieteen jättiläisistä menneisyydessä ja nykyaikana ovat olleet vakaumuksellisia teistejä. Se, että pitää Jumalaa todellisena ei siis riipu älykkyydestä.





Vastaavasti ateistien joukossa on iso joukko ihmisiä, joilla on yhtä lailla haasteita objektiivisen ja kriittisen ajattelun kanssa. Moni ateistiksi tunnustautuva lopulta vain seuraa kyseenalaistamatta auktoriteettinaan pitämien asiantuntijoiden mielipiteitä ilman tarvetta tutkia niitä kriittisesti tai tarkastella laajemmin teismin puolesta esitettyjä argumentteja. Ateismilla on omat apostolinsa, apologeettansa ja sankarinsa, joiden mielipiteitä monet pitävät suuressa arvossa. Jos kuuntelee vain heitä niin voi saada yksipuolisen kuvan asioista. Tällainen valikoiva tiedonkeruu vaikuttaa olevan melko tavallista käytöstä ihmisten keskuudessa ja se ei ole riippuvainen yksinään maailmankuvasta. Valikoiva kannattaakin olla, mutta valintakriteerit kannattaa harkita tarkkaan.


Kannatan itse näkökantaa, jonka mukaan luonnossa ilmenevä älykäs suunnittelu on merkki Suunnittelijan olemassaolosta. Tieteellisten havaintojen tutkiminen on johtanut minut tähän päätelmään. Mutta tiede tarjoaa vain yhden todistelinjan. On olemassa muitakin todistelinjoja, jotka ovat vaikuttaneet ajatteluuni. Jokainen voi taas tehdä omat päätelmänsä siitä, että olenko jotenkin vähä-älyinen tai yksinkertainen ihminen kun pidän Jumalaa todellisena. Vai voisiko olla niin, että johtopäätökseni perustuu huolelliseen tutkimustyöhön, syvälliseen pohdintaan ja rationaaliseen kriittiseen ajatteluun? Mikään suuri neropatti en ole, mutta ahkera tutkija kylläkin. Olen tottunut pitämään itseäni oikeastaan vähän tyhmänä ja siksi nähnyt tarpeelliseksi sivistää itseäni ja tehdä kovasti töitä asioiden tutkimisen ja ymmärtämisen eteen.



Post scriptum: Tosiasioiden selvittämisen, tunnustamisen ja omaksumisen haasteet



Asioiden syvällinen tutkiminen ja pohtiminen on työtä. Kaikilla ei ole edes välttämättä kovin paljon aikaa tai energiaa tällaiseen henkiseen työhön. Silloin on ymmärrettävästi iso kiusaus valita helppo ratkaisu ja valita melko nopeasti jokin vaihtoehto, joka tuntuu itsestä hyvältä.


Asioiden syvälliseen tutkimiseen ja miettimiseen sisältyy aina myös eräs vaara. Löydetty tieto ja ymmärrys voivat horjuttaa omaa vakiintunutta maailmankuvaa. Se voi olla monille meistä vaikea tilanne, koska jos esimerkiksi havaitsee olevansa selvästi väärässä tai, että oman näkemyksen tueksi ei ole vakuuttavia todisteita niin on luonnollista asettua puolustuskannalle ja sulkea silmänsä tosiasioilta. Ei ole helppoa myöntää olleensa väärässä tai että oman valinnan tueksi ei ole vahvoja rationaalisia argumentteja tai todisteita.


Totuuden etsintä vaatii nöyryyttä, ja vielä enemmän voi vaatia nöyryyttä totuuden tunnustaminen kun sen löytää. Nimittäin aina omat toiveet ja todellisuus eivät kohtaa. Miten järkevä ihminen toimii sellaisessa tilanteessa? Hyväksyy tosiasiat ja mukautuu niihin. Meitä ihmisiä ohjaa kuitenkin voimakkaasti myös tunnetekijät ja järjen äänen mukaan toimiminen voi olla todella vaikeaa. Jos saan luvan vedota omaan kokemukseeni niin pitemmällä aikavälillä järjen äänen ja tosiasioiden pohjalta toimiminen on parempi vaihtoehto. Ainakaan minulle se ei ole ollut helppoa, mutta se on kannattanut. Enkä luonnollisesti onnistu edelleenkään toimimaan kaikessa aina järkevästi. Monesti esimerkiksi mukavuuden halu vie voiton kun olisi tilaisuus lähteä ulos lenkkeilemään. Äärimmäisen hyödyllisetkin asiat voivat tuntua joskus vastenmielisiltä, mutta jos pääsee noiden tunteiden yli, seuraa siitä usein palkinto. Kuinka hyvä olo siitä tuleekaan kun käy pienellä kävely- tai juoksulenkillä.


Moni varmasti ymmärtää järjen äänen kuuntelun merkityksen juuri valinnoissa, joilla on selvä yhteys fyysiseen hyvinvointiin kuten liikunnan harrastamisella tai sillä mitä suuhunsa laittaa. Minun ei varmasti tarvitse alkaa perustella sitä, että esimerkiksi alkoholia tulisi käyttää kohtuudella jos haluaa välttää vakavia terveysongelmia ja sosiaalisiaongelmia. Minulle ja monille muille riittää alkoholin käytön rajoittamiseen jo se, että haluaa välttyä tilapäiseltäkin pahoinvoinnilta. Luultavasti alkoholistikin tiedostaa alkoholin liikakäytön ongelmallisuuden, vaikka hän voi yrittää kieltää sitä. Itsepetos on luultavasti melko yleinen petoksen muoto.


Eli on olemassa tosiasioita ja niihin mukautuminen edistää ihmisen hyvinvointia. Siihen voi sisältyä joskus taistelua, kuten esimerkiksi alkoholistilla, joka haluaa päästä eroon huonosta tavastaan. Mutta kuinkahan moni alkoholisti, joka on päässyt voitolle ongelmastaan on pahoillaan siitä, että se vaati häneltä todella kovia henkisiä ponnistuksia ja vaatii luultavasti edelleenkin aina valppaana pysymistä? Alkoholismistahan on todettu, että se on sairaus, josta ei varsinaisesti parannu koskaan, mutta sen kanssa voi oppia elämään.


Mutta kun tullaan syvällisempiin maailmankuvallisiin kysymyksiin voi niiden käsittely olla joissakin tapauksissa jopa vaikeampaa kuin päihderiippuvuuden voittaminen. Meillä kaikilla on omat heikot kohtamme. Ihmisen on mahdollista rakastua syvästi tai ainakin takertua johonkin asiaan, joka ei ole faktojen valossa puolustettavissa tai joka voi olla suoranaisesti haitallista. Tällainen asia voi tosiaan olla luonteeltaan myös älyllinen tai jokin maailmankuvallinen asia. Kyse on omasta identiteetistä ja sen suojarakenteista. Jos on tottunut syvästi ajattelemaan että minä olen tällainen, ajattelen tällä tavalla, nämä ovat minulle tärkeitä asioita ja uskon, että maailmankaikkeus toimii tietyllä tavalla niin tällaisia syviä käsityksiä itsestä ja maailmasta voi olla vaikea muuttaa. Omaan ajatusmaailmaan voi olla kiintynyt syvästi riippumatta siitä mikä sen objektiivinen totuuspohja on.


Maailmankuva on usein sidoksissa myös sosiaaliseen ympäristöömme. Joillekin tai luultavasti useimmille meistä on vaikeaa poiketa joukosta, olla jotenkin merkittävällä tavalla erilainen kuin muut. Suosittuja näkemyksiä on helppo kannattaa, kun taas vähemmän suositun näkemyksen puolella seisominen kysyy rohkeutta. Haasteita voi ilmetä jo pelkästään perhepiirissä, silloin kun yksi perheenjäsenistä poikkeaa jotenkin perheen normeista. Esimerkiksi uskonnon vaihtaminen voi johtaa ristiriitatilanteisiin perheen tai suvun sisällä, ja laajemminkin esimerkiksi työyhteisössä tai kaveripiirissä.


Entä motiivit? Ihminenhän voi olla myös vilpittömästi väärässä. Eli olisi väärin syyttää tietämätöntä vääristä motiiveista. Olisi liioittelua väittää, että jokainen, joka on sitoutunut johonkin kumottavissa olevaan näkökantaan tekisi niin vääristä motiiveista. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Mutta siinä vaiheessa kun vilpitön saa lisää tietoa niin hän varmasti haluaa sopeutua siihen, eikä pitää kynsin hampain kiinni vanhoista näkemyksistä.


Ei olisi järkevää myöskään kieltää sitä, että kaikilla niillä, jotka ajattelevat asioista eri tavalla kuin itse tekevät niin ilman syvällistä tietoa ja asioiden pohtimista. Ihmisen elämä on varsin lyhyt ja jokaisen täytyy valita polku, jota pitkin elämänsä kulkee. Pelkästään käytännön syistä on mahdotonta olla jatkuvassa syvän epäilyksen tilassa. Valintoja on pakko tehdä jos aikoo mennä elämässä eteenpäin ja saada jotain aikaiseksi. Elämä tavallaan pakottaa jokaisen muodostamaan jonkinlaisen älyllisen tai mentaalisen mallin siitä millainen maailmankaikkeus on, mistä elämässä on kyse ja miten kaikki toimii.


Tuo malli voi olla todella yksinkertainen tai äärimmäisen pitkälle hiottu, mutta jokaisella on jonkinlainen todellisuuden malli mielessään, joka määrää yleisen linjan omalle elämälle, näkemyksille ja valinnoille. Ja monet luonnollisesti hiovat elämänsä aikana tuon mallin pitkälle ja käyttävät paljon energiaa sen vahvistamiseen. Tämä onnistuu esimerkiksi niin, että rajoittaa oman tiedonhankintansa sellaisiin lähteisiin ja tietoihin, jotka tukevat omaa vakiintunutta maailmankuvaa ja sivuuttaa tai välttelee omaa maailmankuvaa horjuttavia näkemyksiä. Onko tämä suositeltava toimintapa? Lähtökohtaisesti voitaisiin todeta, että ei ole. Mutta asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen.


Kuvitellaan tilanne jossa tiedät aivan varmasti totuuden jostain asiasta. Sinulla on iso kasa todisteita sen tueksi ja ne ovat niin vahvoja, että loogiikka johtaa väistämättä tiettyyn johtopäätökseen. Muut päätelmät olisivat selkeää tosiasioiden kieltämistä. Riippumatta siitä uskotko tällaisen tilanteen olevan mahdollinen niin kuvitellaan, että se olisi mahdollinen ja olisit kiistattomasti todennut jonkin asian olevan tietyllä tavalla. Olisiko silloin järkevää ruokkia mieltään epäilyksillä? Ei varmasti, ei varsinkaan sen jälkeen kun olisit jo läpikäynyt kaikki vahvimmat vasta-argumentit ja todennut ne epäpäteviksi. Ja oletetaan vielä, että asia, jonka sait selville vaikuttaa merkittävästi sinun hyvinvointiisi. Kyseessä voisi olla esimerkiksi jokin lääketieteellinen fakta. On selvää, että jos kyseessä on aidosti vahvistettu tosiasia, ei sen kumoamiseen tai epäilyyn kannata käyttää enää energiaa. Joissakin terveyteen liittyvissä faktoissa voi olla nimenomaan todella tärkeää ruokkia ja vahvistaa omaa uskoaan tuon faktan paikkansapitävyyteen, jotta pysyisi oikeilla raiteilla.



Kaikki mikä tuntuu tai näyttää hyvältä ei välttämättä ole meille hyväksi.


Kuvitellaan, että sinulla on todettu hengenvaarallinen pähkinäallergia. Joku tarjoaa sinulle herkullista suklaakakkua, joka sisältää pähkinää esittäen pitkän listan argumentteja sen puolesta miksi voisit syödä tuota suklaakakkua ilman ongelmia. Miten toimisit? Sivuuttaisit tuollaiset argumentit ja luottaisit siihen tietoon, jonka mukaan sinulla on lääketieteellisesti todettu hengenvaarallinen pähkinäallergia ja kaikki pähkinää sisältävät ruoat ovat siksi ehdottomalla kieltolistalla. Vain järjetön alkaisi tällaisessa tilanteessa ruokkia mieltään pähkinäallergiaskeptisyydellä. On siis tilanteita, joissa on järkevää vahvistaa lisää luottamusta jo todistettuun faktaan.


Otetaan toinen kuvitteellinen esimerkki. Olet murhan silminnäkijä. Miten on, kannattaako siinä tilanteessa alkaa etsiä syitä epäillä omaa havaintoaan? Olettaen, että mielenterveytesi on kunnossa ja sinulla ei ole mitään syytä uskoa, että kyseessä oli hallusinaatio, kannattaisi varmaankin toimia päättäväisesti tekemänsä havainnon mukaan ja ilmoittaa tapahtuneesta poliisille ja toimia todistajana oikeudenkäynnissä ja niin edelleen. Skeptisyydellä on järkevät rajat. Ja tietyissä tilanteissa skeptisyyden ruokkiminen voi olla haitallista. Se, että keskittää oman tiedonhankintansa omaa näkökantaa tukeviin tietolähteisiin ei automaattisesti ole merkki vahvistusvinoumasta. Vahvistusvinouman kanssa kannattaa kuitenkin olla tarkkana, koska siihen lankeaa helposti.


Mutta pitääkö kaikkeen sitten suhtautua niin äärirationaalisesti? Ei pidä, mutta rationaalinen lähestymistapa muodostaa hyvän perustan omalle maailmankuvalle ja omille valinnoille. Rationaalisuus ei ole emotionaalisuuden vastakohta. Järjen ja tunteiden välille on mahdollista löytää sopiva tasapaino.


Oli miten oli, kannattaa olla varovainen toisten ihmisten motiivien arvioimisessa ja keskittyä ensisijaisesti omien motiivien kirkastamiseen ja puhdistamiseen. Rehellisen itsetutkistelun kautta voi saada selvyyttä siihen, mikä itseä todella liikuttaa ja sitten voi pohtia sitä, että millaiselle pohjalle oma maailmankuva on rakentunut. Jos havaitsee siinä joitain ongelmia niin voisi olla paikallaan etsiä uutta tietoa ja rakentaa oma maailmankuva tosiasioiden lujalle perustalle, pyrkien säilyttämään älyllisen rehellisyyden ja objektiivisuuden.


Mitä tämä kunkin kohdalla tarkoittaa jää luonnollisesti jokaisen itse arvioitavaksi. Kirjoitukseni edustaa minun pohdintaani ja valintojani aiheesta. Jokaisen vastuulla on tehdä itse omat ratkaisunsa.



Terveisin,


Okulaarinen tieteilijä

Commentaires


bottom of page