Hei!
Kuvataiteilijalle silmä on yksi tärkeimmistä työkaluista. Ilman näköaistia olisi aika vaikea tehdä kuvataidetta, lukuunottamatta täysin sattumanvaraista värileikittelyä. Kuvataiteilija arvioi teostaan juuri näköaistin välityksellä. Toisena työkaluna täytyy toki olla mieli, johon on tallennettu taiteen kannalta tärkeää tietoa. Taiteilijan on siis opittava käyttämään sekä silmiään että mieltään.
Joka tapauksessa kuvataiteilija on kiinnostunut tutkimaan maailmaa silmiensä välityksellä. Ainakin ne taiteilijat, jotka piirtävät ja maalaavat havainnosta. Perinteisestä maalarista onkin sanottu, että hän on luonnon empiirinen tutkija. Maalari tekee havaintoja luonnosta ja kirjaa niitä ylös maalauskankaalle tai luonnoslehtiöön kuvallisessa muodossa. Puhun taiteilijasta selkeyden vuoksi tästä eteenpäin tässä merkityksessä.
Taiteilija on tieteilijä
Taiteilijalla ja tieteilijällä on paljon yhteistä. Molemmat tekevät vähän samankaltaista tutkimustyötä ja menetelmissäkin on jotain yhtäläisyyksiä.
Tieteilijälle erilaiset mittausmenetelmät ovat tärkeitä. Jos jokin asia ei ole jotenkin mitattavissa hyväksytyillä tieteellisillä menetelmillä, astutaan luonnontieteiden ulkopuolelle. Tieteilijä pyrkii myös objektiivisuuteen, tarkoituksena löytää vastaus siihen miten tutkimuskohteena oleva asia oikeasti toimii. Tavoite on selvittää objektiivinen totuus, joka on vapaa henkilökohtaisista mieltymyksistä.
Taiteilijakin käyttää monenlaisia mittausmenetelmiä ja näiden mittausmenetelmien oikeanlainen käyttö edellyttää pyrkimystä objektiivisuuteen. Ajatellaan, että maalari haluaa tehdä mestarikopion jostain taidokkaasta maalauksesta tai valokuvasta. Miten se onnistuu? Maalarin täytyy mitata mallia tarkasti niin, että kopiosta tulee mittasuhteiltaan, muodoiltaan, valööreiltaan ja väreiltään identtinen mallin kanssa. Kopion onnistuminen ei ole mielipidekysymys. Kopiomaalaus joko on samannäköinen kuin mallikuva tai se ei ole. Tämä on arvioitavissa objektiivisilla mittatyökaluilla kuten viivottimella.
Maalaustaidon yhtenä mittarina onkin käytetty taitoa jäljentää havaintoa tarkasti. Mutta tämä ei ole ainoa mittari. Kyse on vasta perustaitojen hallinnasta. Useimmat maalarit haluavat oppia tulkitsemaan havaintojaan taitavasti niin, että maalaus on enemmän kuin maalin ja siveltimen avulla valmistettu valokuva. Monen maalarin tavoitteena on tehdä visuaalista runoutta tai kertoa tarinoita. Jos hyvä taide alkaa tieteellisestä suhtautumisesta aiheeseen, se päättyy subjektiiviseen estetiikan kokemukseen. Vaikka runollisissa ja kerronnallisissa teoksissa on yleensä universaalia vetovoimaa, ei voida kuitenkaan puhua enää objektiivisuudesta siinä merkityksessä kuin mekaanisen kopioimisen yhteydessä.
Oli miten oli on silmä tärkeä työkalu maalarille. Jotkut maalarit tyytyvät 'tieteelliseen' tasoon ja pysyvät loppuun asti enemmän tai vähemmän havainnon uskollisina muistiinmerkitsijöinä. Tämä on ymmärrettävää, koska visuaalinen kokemus on varsin kiehtova ja ihmeellinen asia. Silmä on ihmeellinen elin ja näköaisti on ihmeellinen kyky. Miten niin? Ajattelaanpa sitä mitä me näemme todellisuudesta.
Mitä näemme?
Ainoa asia mitä ihminen näkee on silmiin heijastuvan valo. Emme siis näe objekteja suoraan, vaan niistä heijastuvan valon ja tämän valon mukaan tunnistamme objektien rajat ja värit. Asia menee vähän vielä pitemmälle. Silmä ei näe, vaan aivot näkee. Silmä on vain vastaanotin, joka välittää verkkokalvolla olevien fotoreseptorien kautta visuaalisen tiedon aivojen prosessoitavaksi. Kuva ympäröivästä todellisuudesta muodostuu aivoissa.
Mitä tulee objektien rajojen tunnistamiseen todiste siitä, että se perustuu valoon löytyy hyvin todennäköisesti jostain ympäriltäsi. Katsopa tarkkaan miten näet objektien rajat tai oikeastaan milloin et näe niitä. Jos taustan ja objektin tummuus ovat samat tai hyvin lähellä toisiaan, näyttää siltä kuin objektin raja olisi kadoksissa. Objekti sulautuu taustaan. Näin on esimerkiksi objektin varjopuolen ja tumman taustan tapauksessa. Tiedämme, että objektilla on tietty fyysinen muoto ja sen määräämät rajat, mutta visuaalinen todellisuus ei kunnioita objektien rajoja. Katsota alla olevaa kuvaa ja erityisesti siinä olevaa pulloa. Ymmärrätkö nyt, että se miten näet maailman perustuu valon ilmiöihin?
Väritkin ovat vain valon eri aallonpituuksia. Objektit itsessään eivät ole minkään värisiä, vaan niiden väri on optinen ilmiö. Aivomme tulkitsevat pinnat tietyn värisiksi sen mukaan mitä aallonpituutta niistä heijastuu.
Me emme tarkalleen ottaen näe todellisuudesta koko totuutta. Kaiken lisäksi havaintojamme vääristää jotkin optiset harhat. Tästä on klassisena esimerkkinä kuvataiteilijoille tuttu kontekstin vaikutus väreihin ja valööreihin. Tiedon ja ymmärryksen avulla taiteilija oppii väistämään nämä harhat ja näin löydetään 'objektiivinen visuaalinen totuus'.
'Objektiivinen visuaalinen totuus' tarkoittaa tässä tapauksessa sitä millainen visuaalinen todellisuus ihmissilmälle todellisuudessa on kun optiset harhat ja ennakkoasenteet ohitetaan. Optisten harhojen lisäksi havaintojamme 'värittävät' ennakkoasenteet ja -oletukset. Jos olet tottunut ajattelemaan, että banaani on aina keltainen niin silloin sinulla taipumus maalata banaani aina keltaiseksi, vaikka todellinen havainto olisi erilainen. Moni aloittelija ja kokeneenpikin harrastelija syyllistyy radikaalin pelkistykseen, joka perustuu ennakkokäsityksiin siitä miltä asiat näyttävät. Värivirheiden lisäksi tämä saa aikaan perspektiivivirheita ja muitakin vääristymiä. Taiteilijan täytyy todella pysähtyä katsomaan maailmaa niin, että todella näkee sen. Vika ei ole silmissä, vaan ajattelutavassa. Kun oppii ajattelemaan 'tieteilijän' tavalla, oppii näkemään visuaalisen totuuden.
Vaikka havaintomme todellisuudesta 'epätäydellinen', mutta se on funktionaalisesti luotettava. Ehkä olisi parempi puhua rajallisesta näkökyvystä. Näköaistimme ansiosta tulemme hyvin toimeen arkielämässä. Silmämme ja aivomme täyttävät tarkoituksensa. Epätäydellisyydestä voidaan puhua silloin kun silmät tai aivot eivät toimi normaalisti. Värisokean kokemus visuaalisesta todellisuudesta on puutteellinen. Mutta ei sekään tee elämää mahdottomaksi.
Havaintomme todellisuudesta on jopa jotain enemmän kuin funktionaalista. Se mahdollistaa meille kauneuden kokemuksen. Ajattele jos näkisimme maailman yksivärisenä. Emme luultavasti kokisi luonnon kauneutta silloin samalla tavalla. Mutta nyt juuri oikeanlaisen näkyvän valon, silmien ja aivojen yhteistyön ansiosta näemme todellisuuden monivärisenä. Toki on harmaakin kaunista. Muutenhan yksikään lyijykynäpiirustus ei voisi olla kaunis. Kauneuden kokemukseen liittyy olennaisesti myös muoto. Koemme tietynlaiset muodot kauniina. Ja jos teos esittää jotain tunnistettavaa objektia, koemme tunnistamisen iloa. Mielenkiintoista on se, että ihmisen aivoissa on oma alueensa kasvojen tunnistamista varten.
Maalarin polku alkaa siis siitä, että maalari oppii tekemään maailmasta funktionaalisesti luotettavia havaintoja. Maalarin edistyessä maalari alkaa enemmän ja enemmän miettiä myös teostensa todellista esteettistä vetovoimaa.
Missä määrin voimme luottaa silmiimme?
Optiset harhat osoittavat, että emme voi 'sokeasti' luottaa siihen mitä näemme. Ulkoinen ensivaikutelma ei välttämättä auta meitä pääsemään oikeaan johtopäätökseen. Kun on kyse joistakin välittömän havaitsemisen ulottumattomissa olevista asioista, jotkut esittävät naivin vastaväitteen, jonka mukaan he eivät suostu uskomaan sellaisiin ennen kuin näkevät ne omin silmin. Asiaa ei tarvitse pohtia kovinkaan syvällisesti kun tajuaa tämän argumentin puutteet. Nykytieteessäkin on asioiden vahvistaminen ilman suoraa havaintoa on arkipäivää.
Jos maalari luottaisi pelkästään omiin silmiinsä ei hän välttämättä oppisi taltioimaan visuaalista todellisuutta täsmällisesti. Hän kompastuisi optisiin harhoihin. Olen taideopettaja nähnyt tämän monen monta kertaa. Oppilas toisensa jälkeen kompastuu samaan valöörivirheeseen. Syynä ei ole se, että heidän silmissä olisi vikaa, vaan siinä, että heiltä puuttuu tietoa ja ymmärrystä. On siis asioita, joiden todenperäisyys vahvistetaan tiedon avulla tai epäsuorien todisteiden avulla.
Luonnontieteissäkin tämä on normaalia. Esimerkiksi tähtitieteessä. Suurin osa eksoplaneetoista on löydetty epäsuorien havaintojen perusteella. Itse planeettoja ei olla suoraan nähty, vaan niiden olemassaolo on voitu päätellä siitä miten ne vaikuttavat emotähteen.
Yleisimmät eksoplaneettojen etsimisessä käytetyt havaitsemismenetelmät ovat säteisnopeusmenetelmä ja ylikulkumenetelmä. Molemmissa menetelmissä tarkkaillaan eksoplaneettojen vaikutusta emotähteen. Säteisnopeusmenetelmässä havainnoidaan eksoplaneetan aiheuttamaa tähden vähäistä huojumista, ja ylikulkumenetelmässä tähden kirkkauden muutosta eksoplaneetan kulkiessa sen editse. Se ettei useimpia eksoplaneettoja ole suoraan nähty ei estä tähtitieteilijöitä uskomasta niiden olemassaoloon.
Niinpä järjellisen päättelyn taito on melko merkittävä asia. Näin on myös taiteilijan tapauksessa. Taiteilijan on tärkeää oppia ymmärtämään havainnoinnin ja kuvataiteen lainalaisuuksia, jotta hän voi onnistua tekemään hyviä kuvia. Kun tieto ja ymmärrys on kohdallaan tulee silmistäkin luotettava työkalu.
Pelkkä pintapuolinen näkeminen ei siis johda automaattisesti totuuden tunnistamiseen. Täytyy osata arvioida asioita vähän syvällisemmin. Taiteilijan tai kenen tahansa totuuden etsijän on siis ainakin jonkin verran omaksuttava tieteellistä ajattelutapaa. Muuten voi jäädä osaamattomuuden, väärinkäsitysten tai myyttien vangiksi.
Tieteen rajat
Tieteessä on yksi perustavanlaatuinen paradoksi. Tiede on selvästi luotettava tapa hankkia tietoa todellisuudesta, mutta tiede ei voi todistaa itse itseään luotettavaksi. Miten niin?
Tieteelliseen metodiin sisältyy nimittäin ainakin kolme huomattavaa ennakko-oletusta.
1. Tiede aloittaa ennakko-oletuksesta, että logiikka ja matematiikka ovat päteviä keinoja saada luotettavaa tietoa todellisuudesta, mutta tiede ei voi todistaa tätä oletusta todeksi. Matematiikan olemus on kuitenkin edelleen filosofien pohdinnan kohteena.
2. Tieteellinen metodi aloittaa oletuksesta, että tiedon hankkiminen aistien välityksellä on pätevä keino tutkia todellisuutta. Jos emme voisi luottaa aisteihimme ollenkaan, miten voisimme saada luotettavaa tietoa ympäröivästä maailmasta?
3. Tieteellinen metodi olettaa, että maailmankaikkeus on ymmärrettävä ja säännönmukainen. Luonnon lakien oletetaan toimivan samalla tavalla kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Jos luonto toimisi täysin sattumanvaraisesti ilman säännönmukaisuutta, tulisi luonnon tutkimisesta mahdotonta.
Näitä ennakko-oletuksia ei voi todistaa tieteellisellä menetelmällä, vaan tieteellisen menetelmän käyttö perustuu siihen käsitykseen, että nämä ennakko-oletukset ovat totta. Tieteellinen metodi on mahdollinen vain edellä mainittujen tieteellisesti todistamattomien ennakko-oletusten ansiosta. Toki näiden ennakko-oletusten toimivuus voitaisiin tulkita niitä puoltavaksi positiiviseksi todisteeksi. Toisaalta virheellisenkin teorian pohjalta voi syntyä toimivia käytännön sovellutuksia. Olemme lähtöpisteessä, edellä mainitut kolme piirrettä ovat pohjimmiltaan oletuksia, joita ei voida suoranaisesti osoittaa toteen laboratoriossa.
Joka tapauksessa jos hyväksymme tieteellisen metodin perustana olevat ennakko-oletukset, joudumme hyväksymään sen, että on muitakin luotettavia tapoja saada todenmukaista tietoa todellisuudesta kuin ainoastaan tieteellisen metodin välityksellä. Esimerkiksi ihmisen järjelliset kyvyt. Loogisella päättelyllä ja intuitiolla voidaan päästä oikeaan johtopäätökseen. Jokainen tieteellinen faktakin on lopulta vahvistettu todisteaineiston pohjalta syntyneiden loogisten päätelmien avulla.
Tieteellisessä metodissa on se hyvä puoli, että sillä voi myös testata teorioiden paikkansapitävyyttä. Olisi yhtä typerää luottaa pelkästään omiin havaintoihin ja omaan järkeen. Meillä ihmisillä kun on taipumus myös tehdä virhepäätelmiä. Selkeää ajatteluamme on häiritsemässä erilaiset kognitiiviset vinoumat. Omat hypoteesit täytyy altistaa erilaisille testeille. Maaplaneetan uskottiin pitkään olevan litteä ja se perustui sekä empiirisiin havaintoihin että niistä tehtyihin päätelmiin, mutta myöhemmin näkemys muuttui kun asiasta saatiin uutta tietoa. Tämä asia ratkesi tieteen avulla.
On myös asioita, joita ei voi yksinkertaisesti ratkaista tieteen avulla.
Jos tiede olisi ainoa luotettava tapa saada tietoa todellisuudesta, jossa elämme, niin miten silloin voisimme esimerkiksi tehdä päteviä moraalia koskevia ratkaisuja tai päätelmiä? Oikeaa ja väärää koskevia kysymyksiä ei voi ratkaista tieteellisesti. Tieteellisen metodin avulla ei voi esimerkiksi tutkia sitä, että olivatko holokaustiin osallistuneet natsit pahoja. Tieteellisen metodin avulla voi rakentaa atomipommin, mutta ei ratkaista sitä onko sen käyttäminen moraalisesti oikein vai väärin. Toisin sanottuna ei ole mitään tieteellistä mittauslaitetta, joka antaisi vastaukset tällaisiin kysymyksiin. Tämä ei tarkoita, etteikö objektiivista moraalia ole olemassa. Tämä tarkoittaa vain sitä, että sitä ei voida tieteellisesti mitata.
Mutta mitä tekemistä tällä on kuvataiteen kanssa? Taiteellisessa metodissa käytetään suunnilleen samoja ennakko-oletuksia kuin tieteellisessä metodissa. Maalari luottaa siihen, että hän voi uskoa silmiään, hän voi luottaa havainnoistaan tekemiinsä loogisiin päätelmiin ja hän luottaa siihen, että visuaalisen todellisuuden lainalaisuudet ovat universaaleja.
Terveisin,
Okulaarinen tieteilijä