Näe selkeästi nyt: Taiteilijan opas suodattamattomaan näkemiseen

Impressionistin katse

Alku: Hetki puhdasta valoa

Kontrasti on voimakkain vasemmalla ylhäällä. Katse vetäytyy sinne ensin.

Kirkas koskettaa tummaa. Rajapinta ei ole suora – se kaartuu. Valo liukuu vaaleasta keskisävyyn, keskisävystä syvään varjoon.

Oikealla laaja, tasainen sävyalue, hieman lämmin. Se vie tilaa. Sen keskellä vaaleampi laikku – pehmeäreunainen, ei rajattu. Sen alla sävy liukuu huomaamatta tummempaan.

Yksi piste heijastaa valoa voimakkaammin kuin muualla. Lähes valkoinen. Sitä ympäröivä tummempi kehys tekee siitä vielä kirkkaamman.

Sävyerot eivät ole äkillisiä. Ne rullaavat toistensa yli. Yksityiskohtia ei vielä synny – vain massat, kontrastit, suuntien rytmi.

Alareunassa tumma kenttä. Syvä, matta, kiinteä. Sen reunat eivät ole tarkkoja; se erottuu sävynsä, ei muotonsa kautta.

Sen yläpuolella vaalea alue jatkuu ja kallistuu. Rajalla kirkkaan ja neutraalimman kohtaaminen synnyttää optisen siirtymän –ei viivaa, vaan vaikutelman.

Kokonaisuus on litteä. Ei perspektiiviä. Ei tilaa. Ei esinettä, ei materiaalia.

Vain: valo ja sen poissaolo. Vaalea ja tumma. Sävy, muoto, suunta.

Näkyvä, ennen kaikkea muuta.

Ennen kuin tiedämme, mikä jokin on, me jo näemme sen.Oksa. Käsi. Varjo pöydällä. Ne eivät ilmesty tietoisuuteemme ensin esineinä, vaan valon ja värin vaihteluina – kirkkauden, tummuuden ja sävyjen suhteina – hetkenä, joka edeltää tietoista nimeämistä.

Impressionistille juuri tämä hetki on ratkaiseva. Kun Claude Monet maalasi vesililjojaan, hän ei ensisijaisesti maalannut kukkia esineinä, vaan sitä, miten ne ilmestyivät katseelle: valon heijastuksia, värien keskinäistä värähtelyä ja hetkellisiä vaikutelmia.

Tämä havaintotila – ennen käsitteellistämistä, ennen tarinaa ja selitystä – on hiljainen, tarkka ja elävä. Se ei ole näkemistä ilman mieltä, vaan näkemistä, jossa mieli ei vielä johda havaintoa. Se on kokemus, jossa katse saa olla ensisijainen.

Elämme tässä visuaalisessa todellisuudessa jatkuvasti, mutta harvoin pysähdymme siihen tietoisesti. Impressionistit osaavat viipyä tässä raa’assa havainnossa. He eivät katso maailmaa ensisijaisesti esineinä, vaan valon ja värin jatkuvana liikkeenä – tanssina, joka tapahtuu ennen kuin maailma lukittuu nimiksi ja asioiksi.

Harjoitus: Näe ennen kuin nimeät

Valitse yksinkertainen näkymä. Pöydällä lepää esine – mutta älä ajattele sitä esineenä. Ikkunasta tulvii valo – mutta älä vielä nimeä sen sävyä. Katso, kuin näkisit kaiken ensimmäistä kertaa.

1. Rauhoitu

Istu hiljaa. Tunne kehosi paino tuolilla. Tunne hengitys, tunne älä kontrolloi. Sulje silmäsi hetkeksi. Anna kaiken muun haihtua – ei tehtäviä, ei aikomuksia. Tässä hetkessä olet vain katsova olento, pelkkä silmä, puhdas havainnoiva tietoisuuden kenttä.

2. Avaa silmäsi hitaasti

Avaa silmäsi hyvin hitaasti – kuin juuri heräisit. Anna näkymän saapua sinuun kerros kerrokselta.

Ensin: Kontrasti. Mikä alue vetää sinua puoleensa? Missä kirkas kohtaa tumman? Anna silmäsi jäädä siihen. Älä analysoi. Älä nimeä. Katso.

Sitten: Laajat tummuusmassat. Etsimättä, silmä hahmottaa seuraavaksi suuret massat. Karkean pelkistyksen huomion kohteesta.

Seuraavaksi: Näet muotoja ja tummuusvariaatioita ja värejä.

Viimeisenä: Yksityiskohdat. Jos ne tulevat – anna niiden tulla, mutta älä tartu niihin. Palaa takaisin tummuuksiin, kontrasteihin ja väreihin.

3. Siristä silmiäsi

Siristä silmiäsi niin, että näkymä hämärtyy. Kaikki tarkka katoaa. Jäljelle jää vain:

– suurimmat kontrastit

– isoimmat tummuusmassat

Tämä on näkymän visuaalinen ydin. Se, mitä näet, ennen kuin näet mitään muuta.

4. Tarkkaile visuaalista järjestystä

Seuraa silmän omaa logiikkaa: Kontrasti → valööri → muoto → väri.

Pohdi havaintoa tätä kautta:

– Missä on suurin ero?

– Missä on suurin valöörimassa?

– Miten muodot alkavat erottua?

– Milloin alat nähdä värin, mutta ilman nimeä?

5. Palaa takaisin – uudestaan ja uudestaan

Käännä katseesi pois. Sulje silmäsi. Avaa ne uudelleen. Katso taas, kuin ensimmäistä kertaa.

Mikä muuttui? Mikä näyttää nyt erilaiselta kuin äsken? Mitä et huomannut aiemmin – mutta nyt huomaat. Se on seuraava havaintosi. Palaa näkymään, palaa silmään.

6. Älä nimeä. Älä tiedä. Katso.

Jos mieli sanoo: "tuoli", pysähdy. Katso sen sijaan:

– onko tämä vaalea vai tumma?

– mikä on kirkkaampi?

– missä linja kallistuu?

– mikä on tämän koko suhteessa tuohon?

Et tarvitse tietoa. Tarvitset katseen, joka näkee – ei selitä. Impressionisti ajattelee silmillään.

Loppupohdinta

Havaintoon pysähtymisessä on yksi valtava etu. Se tasapäistää havaintoa niin, että periaatteessa ei ole enää helppoja tai vaikeita maalausaiheita. Miten voisikaan olla, koska maalari maalaa vain valoa, eli käytännössä aina vain yhtä asiaa. Ja nimenomaan käytännössä, eikä vain abstraktina periaatteena.

Jos joku kuvittelee, että maalauskankaalla on todellisia esineitä tai eläviä olioita niin silloin hän on ymmärtänyt jotain pahasti väärin. Kysehän on vain maaliksi kutsutun mönjän levittelystä kankaalle. Mönjän fyysinen rakenne saa sen heijastamaan tiettyjä valon aallonpituuksia, jotka silmämme ja aivomme tulkitsevat tiettyinä väreinä. Tämä voi tuntua joistakin liian tieteelliseltä tiedolta ollakseen hyödyllistä maalarille, mutta todellisuudessa tämä on avain totuus, joka auttaa onnistumaan. Ja muuta tästä ei tarvitse ymmärtää kuin sen, että kaikki mitä näemme on vain silmiin heijastuvaa valoa ja sen määrää. Näin ollen maalari maalaa vain valoa. Jos maalaamisen todellinen objekti tai aihe on aina sama eli valo niin silloin maalarin täytyy pohjimmiltaan oppia hallitsemaan vain yksi asia, hallitakseen kaikki maalausaiheet.

Lisäksi jos oppii rauhoittumaan ja pysähtymään havaitsemiseen niin maalaamiseen liittyvät vaikeuden tunteetkin voivat hellittää. Voimme joskus lisätä maalaustehtävän vaikeutta toistamalla itsellemme kuinka vaikeaa maalaaminen on. Onko kyseessä kuitenkin vain tunne tai ajatus, eikä objektiivinen tosiasia? Entä jos vain rentoutuisit ja ottaisit havainnon vastaan sellaisena kuin se on, ilman stressiä. Ihmisen silmä on luonnostaan tarkka. Havainnon täsmääminen maalauskankaalla on melko yksinkertainen asia. Se, että täsmäys ei onnistu heti ensimmäisellä yrityksellä ei ole epäonnistumista, vaan luonnollinen osa prosessia.

Kiirehtimällä kohti lopputulosta, maalaamiseen tulee turhaa taistelun tunnetta. Rentoudu, katso, ja nauti maalaamisesta. Jos ei ole kiireen tunnetta, voi kaikessa rauhassa etsiä oikeaa ratkaisua. Kiirehän on usein vain tunne. Vaikka aikaa olisi käytettävissä vähän, mikä estää silti rauhoittumasta hetkeen? Ei mikään muu kuin oma mieli, jolla on kiire pois tästä hetkestä. Rauhallinen ja läsnäoleva tekeminen on todellisuudessa myös teoksen nopeamman valmistumisen salaisuus. Sillä kiirehtimällä tekee helpommin enemmän virheitä, joiden korjailuun menee aikaa, ja stressi vain lisääntyy. Maalari, joka on oppinut maalaamaan rauhasta käsin on oppinut jotain äärimmäisen arvokasta.

Terveisin,

Okulaarinen tieteilijä