Hei! Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa siitä, miksi olen viimeisen noin 4 kuukauden aikana tehnyt niin vähän taidetta. Viimeisimmästä maalauksesta, jonka tein alkaa olla pari kuukautta aikaa. Ja sekin oli vain sellainen puoliväkisin puserrettu harjoitusmaalaus.
Jos olet seurannut minua pitempään olet luultavasti tullut tuntemaan minut varsin tuotteliaana taiteen tekijänä ja ahkerana harjoittelijana. Mistä tämä totaalinen notkahdus tuotteliaisuudessani johtuu? Itse asiassa mielessäni pyörii ajatus täydellisestä irtiotosta. Miksi lopettaa kun kuitenkin ehdin saavuttaa ammattimaisen osaamisen tason? Eikö se ole taitojen heittämistä hukkaan? Näitä kysymyksiä pohdiskelen tässä kirjoituksessa.
Motiivaatio hukassa?
Niin, yksi ilmeinen syy siihen miksi taiteen tekeminen on jäänyt minulta viime aikoina niin vähiin on motivaation puute. Syy taiteen tekemiseen puuttuu. Maailma on pullollaan kuvia. Minun on vaikea löytää syytä miksi maailma tarvitsisi minun kuviani niin paljon, että minun kannattaisi uhrata arvokasta aikaa ja energiaa piirtämiseen tai maalaamiseen. No, joku voisi sanoa tähän, että "miksi et tee taidetta vain omaksi iloksi?". Hyvä ehdotus, mutta ongelmana on se, että mitä ihmettä teen sadoilla piirustuksilla ja maalauksilla. Varastoni on jo pullollaan teoksia, jotka saattavat lopulta päätyä vain kaatopaikalle tai muuten hävitettäviksi. Enkä pidä omista teoksistani niin paljon, että viitsisin niitä seinillekään laittaa. Ja siinäkin tulisi jossain kohtaa tilaongelma vastaan.
Mutta eikö taiteen tekeminen ole kivaa vaihtelua ja rentouttavaa ajanvietettä? Voi olla, mutta koen sitä harvoin niin. Minulle se on kovaa työtä, koska en ole tyytyväinen pelkkään vaivattomaan piirtelyyn, vaan jos teen taidetta haluan tehdä laadukasta taidetta. Se on kovaa työtä. Vähän sinne päin -tyylillä tekeminen motivoi vielä vähemmän kuin raaka työ.
Palasin jossain vaiheessa nuoruuden harrastuksen pariin, voimaharjoitteluun. Progressiiivinen voimaharjoittelu on väistämättä hieman kivuliasta. Itse asiassa korkealla intensiteetillä treenaaminen on jo melkein kidutuksen rajoilla. Se on kovaa työtä. Eräs tunnettu bodari, Tom Platz, joka tunnetaan erityisesti massiivisista reisistään, on sanonut vihaavansa jalkakyykkyä. Jalkakyykky oli kuitenkin tärkein osa hänen harjoitusohjelmaansa. Kovia tuloksia saavutetaan kovalla työllä. Eikä kova työ aina tunnu kovin kivalta.
Sama pätee kuvataiteeseen. Itse asiassa tuntuu, että maalaamiseen ryhtyminen vaatii minulta nyt isompia henkisiä ponnisteluita kuin raskaan voimaharjoittelun aloittaminen. Kun taidetta tekee korkeilla standardeilla on se henkisesti haasteellista. Ainakin minulle. Ehkä olen vain niin huono maalari, että koen sen siksi niin vaivalloiseksi, mutta se on joka tapauksessa kokemukseni.
Niinpä on vaikeaa löytää riittävän hyvää syytä rääkätä itseään taiteen tekemisellä. Ennemmin käytän sen energian kuntoiluun, josta on välittömästi merkittäviä hyötyjä henkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.
Nyt saatat ihmetellä sitä, että jos olen harjoitellut kuvataidetta monta vuotta ja tuhansia tunteja klassisilla menetelmillä niin miten on mahdollista, että koen taiteen tekemisen edelleen niin vaikeaksi. Eikö kovan harjoittelun pitäisi tehdä taiteen tekemisestä vähitellen helpompaa?
On totta, että koen kyllä kuvia tehdessäni tiettyä vaivattomuutta, joka perustuu runsaan harjoittelun kautta kehittyneeseen automaatioon. Minun ei tarvitse tietoisesti miettiä joka ikistä piirustus- tai maalausprosessin pienintä piirrettä tai kynän tai siveltimen liikettä. Mutta omien teosten puskeminen sille tasolle, että niihin voi olla todella tyytyväinen vaatii todella tietynlaista puskemista. Jossain vaiheessa alkaa hikoiluttaa ja kivun tuntemukset tulee vastaan. Ainakin siinä vaaditaan lujaa keskittymistä ja uppoutumista tekemiseen.
Eli kuvataiteen tekemisessä korkeilla standardeilla on jotain samaa kuin kovassa progressiivisessa kuntoilussa. Optimaalinen kehittyminen vaatii sitä, että tekee säännöllisesti raskaita treenejä. Voimat tai lihakset eivät kasva ilman kovan ponnistelun tunnetta. Lihasta täytyy rasittaa lähelle väsymispistettä tai väsymispisteeseen. Muuten kyseessä on vain nykytilaa ylläpitävä harjoittelu. Sama pätee kuvataiteeseen. Eteenpäin menevän taiteilijan täytyy ponnistella kohti uusia osaamisen tasoja. Silloin ei voi tehdä aina vain sitä mikä tuntuu helpolle ja vaivattomalle.
Elämän prioriteetit
Näyttää siltä, että kuvataide ei olekaan minulle niin tärkeä asia kuin luulin. Se on minulle oikeastaan yksi työ muiden joukossa. Kun työpaikka meni eli Taidekoulumme lopetti toimintansa, meni samalla iso osa kiinnostuksesta taiteen tekemistä kohtaan. Koska halusin tehdä työni hyvin olin motivoitunut puskemaan itseäni kohti uusia osaamisen tasoja taiteessa. Mutta nyt kun taide ei ole enää työni, on vaikea nähdä hyvää syytä harjoitella kuvien tekemistä kuin hullu.
Ennemmin kohdistan ponnisteluni asioihin, jotka koen todella merkityksellisiksi. Tämä on heijastunut myös nettisivujeni kirjoituksiin viime aikoina. Olen kirjoitellut taiteen lisäksi aiheista, joista olen kaikkein eniten kiinnostunut ja, jotka jollain tavoin liittyvät todelliseen kutsumukseeni ja elämäntyöhöni. En todellakaan ole taiteilija, enkä ole sitä missään vaiheessa ollut. Kun aloitin taiteen tekemisen, aloitin sen aluksi mielenkiintoisena tutkimusprojektina, josta melko pian tuli ammatti. Mutta se ei ole lopulta ollut minulle mitään enempää kuin erittäin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava ansiotyö. Ansiotyö taas on minulle ollut viimeisten noin 15 vuoden aikana ensisijaisesti keino järjestää elämän välttämättömyydet perheelleni ja rahoittaa oman todellisen 'missioni' toteuttaminen.
Olisin toki voinut jatkaa taiteen opettajana tai ammattitaiteilijana jos se olisi ollut ansiotyönä kannattavaa ja jossain kohtaa oli pakko miettiä vakavasti sitä, että onko tämä enää järkevää. Työn määrä ja tulot eivät kohdanneet. Paremmat jaksot loivat kannattavuuden illuusiota, mutta totuus oli se, että kokonaisuus ei lopulta toiminut. Jos parempia vaihtoehtoja on tarjolla järkevä ihminen tarttuu niihin.
Viimeinen naula arkkuun oli se kun eräs suunnittelemamme taiteellinen projekti ei saanut rahoitusta. Tajusin, että yleinen ilmapiiri täällä päin ei ole klassista taidetta tukeva, ja joiltain osin silti vanhanaikainen. En silti väitä, että klassisen taiteilijan olisi mahdotonta elää Suomessa pelkällä taiteella, mutta vaikeaa se on. Osaaminen pitää luultavasti kehittää koko maailman mittakaavassa kilpailukykyiselle tasolle, jotta oman taiteen myyminen ei rajoitu vain Suomen rajojen sisälle. Suomessa onkin vain muutamia todella taidokkaita maalareita.
Klassisessa osaamisessa on kaksi perustasoa. 1) Tekninen osaaminen 2) Taidokkaiden teosten tekeminen. Tekninen taito on sikäli helpompi oppia, että se perustuu hyvin pitkälle tiettyjen osataitojen mekaaniseen toistoon. Taidokkaiden teosten tekeminen on taas haasteellisempi laji, koska siinä täytyy kehittää hyvää silmää ja visuaalisen tarinankerronnan taitoa. Ja on joitain asioita, jotka oppii vain vuosien ja vuosien kokemuksen kautta. On helpompi tehdä hyvä kuva kuin oikea mestariteos.
Toisaalta taloudellisessa onnistumisessa taiteilijana kyse on myös markkinointitaidoista ja siitä, että löytää juuri sen oman heimonsa. Kissa ihmiselle ei kannata yrittää myydä koiran kuvaa. Siinä ei välttämättä auta minkäänlaiset myyntipuheet. Mutta jos kissa ihmiselle myy kissan kuvan niin silloin asiakas voi olla jopa valmis tinkimään teoksen teknisestä laadusta. Kun teoksen aihe on asiakkaalle tärkeä ja vetoaa hänen tunteisiin niin silloin voi tapahtua jotain. Pelkkä tekninen taituruus ei välttämättä riitä hyviin myyntituloihin. Taiteilijan täytyy tavoittaa oikea yleisö, eikä se ole välttämättä helppoa.
Nykyinen ansiotyöni kuluttaa varsin vähän henkisiä ja fyysisiä voimia ja mahdollistaa sen, että voin keskittyä paremmin asioihin, jotka ovat elämässä kaikkein tärkeimpiä. Kun katson taaksepäin Taidekoulun aikoihin niin ihmettelen, että olipa hullua touhua ja miten jaksoin sitä niin pitkään. Toisaalta monesti elämässä käy niin, että ulospääsyä vaikeasta tilanteesta voi joutua odottamaan. Mutta sitten kun sellainen tarjoutuu niin siihen on hyvä tarttua.
Nettisivujeni tulevaisuus?
Nyt saatat miettiä nettisivujeni ja YouTube -kanavani tulevaisuutta. Jos otan täydellisen irtioton taiteesta, tarkoittaako se sitä, että suljen myös nettisivuni ja YouTube -kanavani? Tämä voi olla mahdollista. Asia pyörii usein mielessäni. Nettisivut muistuttavat minua taiteesta ja pelkän tottumuksen voimasta tulee helposti intouduttua vain ajankuluksi kirjoittelemaan tänne taiteeseen liittyviä artikkeleita. En tiedä onko tämä järkevää ajankäyttöä, mutta opittuja tapoja on vaikea muuttaa.
Mutta eikö hyvä tieto mene hukkaan jos suljen sivut? Ehkä, mutta täytyy muistaa, että samat tiedot löytää muualtakin. Kirjoituksissani ei ole mitään muuta ainutlaatuista kuin se, että sanoitan asioita omalla tavallani. Jakamani tieto on pohjimmiltaan perinteisen taiteen yleistietoa, jonka saa kaivettua esiin muistakin lähteistä.
Iloitaan elämästä ja ehkä joskus vähän taiteestakin!
Terveisin,
Okulaarinen tieteilijä