Tieto ennen tuomiota : Totuus argumentaation ytimessä

Elämme aikakautta, jossa tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan, mutta ymmärrystä – tai edes halua ymmärtää – yhä vähemmän. Kriittinen ajattelu jää helposti ideologisten asenteiden, sosiaalisen paineen ja tunnetason reaktioiden jalkoihin. Tämä ilmiö on erityisen selvästi näkyvissä silloin, kun puhutaan kiistanalaisista aiheista: uskonnosta, maailmankatsomuksesta tai ihmisryhmistä, joihin liittyy vahvoja ennakkokäsityksiä.

Yksi silmiinpistävä piirre tällaisessa keskustelukulttuurissa on faktojen järjestelmällinen sivuuttaminen. Kun väite on tarpeeksi toistettu, se alkaa elää omaa elämäänsä – riippumatta siitä, onko se koskaan ollut totta. Ja kun väärä tieto tukee ennakkoluuloa, moni ei halua tarkistaa sitä, vaan puolustaa sitä viimeiseen asti, aivan kuin oma identiteetti olisi siitä riippuvainen.

Tämä artikkeli tarkastelee ilmiötä, jossa totuus ei ole enää argumentaation tavoite, vaan usein sen uhri. Miksi jotkut ihmiset ja ryhmät kohtaavat toistuvasti epäoikeudenmukaista, tunnepohjaista kritiikkiä, vaikka faktat kertovat toista? Miksi rationaalinen keskustelu käy mahdottomaksi, kun uskomukset asetetaan etusijalle objektiivisten todisteiden sijaan? Mitä seurauksia tällä on ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja totuudellisuuden kannalta? Ja ennen kaikkea: Miten voimme itse etsiä totuutta ja pysyä siinä kiinni.

Tämä ei ole vain filosofinen pohdinta. Tämä on käytännön kysymys rehellisyydestä – ja siitä, miten haluamme suhtautua toisiimme ja totuuteen.

Miksi faktat väistetään?

Jos totuus todella vapauttaa, miksi niin moni näyttää pelkäävän sitä? Tämä kysymys nousee esiin yhä uudelleen nykyisessä keskustelukulttuurissa, jossa asiaton kärjistys, yksipuolinen tulkinta ja jopa suora harhaanjohtaminen ovat arkipäivää – myös koulutettujen, älykkäiden ihmisten keskuudessa. Ilmiö ei ole uusi, mutta digiaikana sen vaikutukset ovat voimakkaampia ja laajempia kuin koskaan.

Tietämättömyys on inhimillistä – mutta ei aina viatonta

Kaikki lähtee siitä, että kukaan ei tiedä kaikkea. Tietämättömyys on ihmisluonnon osa. Mutta mitä tapahtuu, kun ihminen esittää vahvoja väitteitä ilman kunnollista perehtymistä aiheeseen? Syntyy tilanteita, joissa uskomus ohittaa tiedon, ja tunne voittaa analyysin.

Usein ihmiset toistavat väitteitä, joita ovat kuulleet "luotettavilta" tahoilta – ystäviltä, median edustajilta, auktoriteeteilta tai oman katsomuksen sisällä. Näitä väitteitä ei välttämättä tarkisteta, vaan ne omaksutaan osaksi identiteettiä. Kun uskomus muuttuu osaksi omaa minäkuvaa tai ryhmäkuuluvuutta, sen kyseenalaistamisesta tulee uhka. Tässä kohtaa faktat alkavat tuntua vaarallisilta.

Järkevä ihminen pyrkii valistamaan itseään luotettavalla tiedolla ymmärtäen sen, että oma tietämättömyys tulee aina ylittämään tiedon. Niinpä identiteetti kannattaa rakentaa lujimpien faktojen ja ydintotuuksien varaan, säilyttäen joustavuuden yksityiskohtien suhteen.

Usein ymmärrämme asioita varsin oikein karkealla, yleisellä tasolla – mutta erehdymme yksityiskohdissa, kun oletamme enemmän kuin mitä todisteet oikeasti tukevat. Yksi yleinen seuraus tästä on todisteiden tai datan ylitulkinta: kun haluamme löytää vahvistusta näkemyksellemme, saatamme lukea yksittäiseen havaintoon enemmän kuin siitä todellisuudessa on pääteltävissä.

Tarvitaan joustavuutta, nöyryyttä ja toisaalta päämäärätietoista pyrkimystä kohti yhä parempaa todellisuuden tuntemista.

Psykologinen epämukavuus: kognitiivinen dissonanssi

Yksi keskeinen syy faktojen väistelyyn on psykologinen epämukavuus, joka syntyy, kun ihmisellä on samanaikaisesti ristiriitaisia uskomuksia tai kun uusi tieto uhkaa hänen aiempaa maailmankuvaansa. Tätä ilmiötä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi.

Esimerkiksi henkilö, joka on vakuuttunut siitä, että jokin tietty ryhmä tai maailmankatsomus on "väärässä", voi torjua faktat, jotka osoittaisivat toista. Faktojen hyväksyminen voisi merkitä oman ajattelun virheellisyyden myöntämistä – ja tätä moni välttelee viimeiseen asti.

Kognitiivista dissonanssia ei kuitenkaan voi täysin välttää. Koska ymmärryksemme maailmasta on aina vajavainen ja tiedolliset rakennelmat perustuvat rajalliseen informaatioon, sisäisiä ristiriitoja syntyy väistämättä – jopa silloin, kun kokonaiskuva vaikuttaa loogisesti eheältä. Dissonanssi ei siis ole merkki epäonnistumisesta, vaan luonnollinen osa kasvavaa ja oppivaa ajattelua.

Ristiriitojen lakaiseminen maton alle ei ole kestävä ratkaisu. Kognitiivisesti ja emotionaalisesti vahva ihminen uskaltaa hyväksyä ristiriidat ja ymmärtää odottaa kärsivällisesti parempaa ymmärrystä. Ristiriita voi aikanaan ratketa – mutta ratkaisua ei voi pakottaa, jos tärkeitä tiedonpalasia vielä puuttuu.

Sosiaalinen paine ja ryhmäajattelu

Toinen voimakas tekijä on sosiaalinen identiteetti. Ihmiset kuuluvat ryhmiin – kulttuurisiin, poliittisiin, uskonnollisiin tai ideologisiin. Ryhmään kuuluminen tuo turvaa ja merkitystä, mutta se voi myös sitoa ihmisen kapeaan ajatuskehikkoon.

Ryhmäajattelussa erilaisia mielipiteitä pidetään uhkana. Niinpä toisinajattelijat voidaan leimata harhaoppisiksi, valehtelijoiksi tai pettureiksi. Tässä ympäristössä on helpompaa hylätä epämiellyttävät faktat kuin vaarantaa oma asema ryhmässä. Syntyy kulttuuri, jossa tärkeintä ei ole se, mikä on totta, vaan se, mikä on ryhmän mukaan hyväksyttyä.

Sosiaalinen paine ei ole kuitenkaan yksiselitteisesti negatiivinen ilmiö. On tilanteita – ja niitä on paljon – joissa enemmistö on oikeassa, koska totuus on tunnistettu laajasti, perustuen vahvaan näyttöön tai yhteiseen kokemukseen. Tällöin toisinajattelijan ei tulisi automaattisesti pitää itseään rohkeana totuudenetsijänä, vaan pysähtyä kysymään: Onko minulta jäänyt jotakin huomaamatta?

"Toisinajattelija" ei automaattisesti ole älyllinen sankari tai moraalinen tiennäyttäjä. Päinvastoin: joskus kyse voi olla itsepäisyydestä, huomionhakuisuudesta tai yksinkertaisesti tietämättömyydestä, jota ei haluta myöntää.

Jotkut pitävät itseään poikkeuksellisina ajattelijoina vain siksi, että vastustavat yleistä kantaa – vaikka heidän näkemyksensä eivät perustu faktoihin vaan haluun erottua tai saada oma tahtonsa läpi. Tällöin toisinajattelu ei ole rakentavaa vaan itsepetoksellista ja epäkypsää.

Voimmekin kysyä itseltämme: Haluanko minä olla tällainen lapsellinen jääräpää? Vai uskallanko tarkastella omia näkökulmiani rehellisesti, myös silloin kun se tekee kipeää?

Vastakkainasettelun sijaan tarvitaan älyllistä nöyryyttä – kykyä harkita, voiko enemmistön kanta olla perustellusti totta. Jos näin on, vaihtoehtona on joko tarkistaa oma ajattelu tai sulkeutua jääräpäisesti omaan kuplaansa, kieltämällä tosiasiat. Jälkimmäinen on helppoa mutta ei rehellistä.

Tunteet ohjaavat ajattelua

Vaikka haluamme ajatella olevamme järkeviä olentoja, tutkimukset ja käytäntö osoittavat, että päätöksemme ovat usein tunnepohjaisia. Tieto, joka ärsyttää tai haastaa meitä emotionaalisesti, torjutaan helpommin kuin tieto, joka tuntuu mukavalta tai vahvistaa meitä.

Tämä näkyy erityisesti kiistanalaisissa aiheissa: poliittiset näkemykset, uskonto, identiteetti, moraalikäsitykset. Fakta, joka horjuttaa näitä, voi herättää pelkoa, häpeää tai vihaa – jolloin järki jää taka-alalle.

Ihannetilanteessa järjen ja tunteiden välille löytyy tasapaino. Mutta joskus se saavutetaan vasta emotionaalisen kivun kautta – kivun, joka liittyy itselle tärkeän mutta vääräksi osoittautuneen näkemyksen hylkäämiseen. Tällainen luopuminen voi tuntua kuin menettäisi osan identiteettiään, mutta se voi samalla olla askel kohti syvempää vapautta ja rehellisempää ajattelua.

Argumentaation ja keskustelun terveen ytimen rakentaminen

Miten voimme siirtyä faktojen väistämisestä kohti todellista ymmärrystä ja rakentavaa keskustelua? Vastaus löytyy rehellisestä argumentaatiosta – kyvystä ajatella selkeästi, kuunnella tarkasti ja arvioida väitteitä vilpittömästi. Tällainen lähestymistapa ei ainoastaan tee keskustelusta hedelmällistä, vaan se myös kasvattaa yksilön kykyä lähestyä maailmaa totuudellisesti.

Mitä tarkoittaa "rehellinen argumentaatio"?

Rehellinen argumentaatio perustuu haluun löytää totuus – ei voittaa väittely. Se merkitsee sitä, että:

• ollaan valmiita arvioimaan omaa näkökulmaa kriittisesti

• ei käytetä retorisia temppuja hämäämiseen

• tunnustetaan, kun ei tiedetä jotain

• hyväksytään, että oma kanta voi olla osittain tai kokonaan virheellinen

Tällaisessa ilmapiirissä väitteet perustellaan, todisteet arvioidaan, ja lähteet tarkistetaan. Keskustelun fokus ei ole henkilön voitossa tai tappiossa, vaan yhdessä lähestytään tarkempaa ymmärrystä.

Taitava väittely ei ole voittamista vaan totuuden etsimistä

Nykyisessä keskustelukulttuurissa väittely mielletään usein kilpailuksi. Kuka saa sanottua viimeisen sanan? Kuka on retorisesti taitavampi? Kuka saa yleisön puolelleen?

Tällainen ajattelu johtaa helposti näennäiskeskusteluihin, joissa tarkoituksena ei ole ymmärtää vaan murskata vastapuoli. Rehellinen ja rakentava väittely sen sijaan etsii yhteistä totuutta, vaikka näkökulmat olisivat aluksi jyrkästi vastakkaisia. Vahvinkin mielipide voi jalostua, kun se altistetaan älylliselle haastamiselle – ja sen perusteet osoittautuvat kestäviksi.

Tähän liittyy myös nöyryys. Totuuden etsijä ei kysy, "miten todistan olevani oikeassa?" vaan "mikä on totta, ja miten sen voi parhaiten ymmärtää ja ilmaista?"

Eriävät näkemykset ovat mahdollisuus, ei uhka

On helppo suhtautua vastakkaisiin näkemyksiin pelolla tai torjunnalla – varsinkin, jos niihin liittyy henkilökohtaisia tai ideologisia jännitteitä. Mutta terveessä argumentaatiossa eriävät näkökulmat ovat mahdollisuus nähdä asia uudesta kulmasta. Ne voivat paljastaa:

• loogisia aukkoja omassa ajattelussa

• tuntemattomia faktoja

• vaihtoehtoisia tulkintoja, jotka ovat yhtä perusteltuja

Tällainen avoimuus ei tarkoita relativismia, jossa kaikki on yhtä totta, vaan se tarkoittaa kunnianhimoista halua lähestyä objektiivista totuutta monipuolisemman ymmärryksen kautta.

On äärimmäisen tärkeää kehittää kuuntelutaitoa, jossa empatia ja kriittinen ajattelu ovat tasapainossa. Voimme olla jonkun kanssa täysin eri mieltä jostain asiasta, mutta samalla tunnustaa toisen ihmisarvon. Empatian nimissä emme voi hyväksyä mitä tahansa. Suvaitsevaisuuskaan ei tarkoita toisten näkemysten syleilyä, vaan rauhanomaista sietämistä. Voimme ymmärtää toisten näkökantoja ilman, että meidän tarvitsee hyväksyä niitä objektiivisesti tosiksi tai olla niistä samaa mieltä.

Faktat eivät ole neutraaleja – mutta ne ovat välttämättömiä

Sanotaan joskus, että ”kaikilla on oikeus mielipiteeseen, mutta ei omiin faktoihin.” Silti nykyaikana tämä raja hämärtyy. Toiset väittävät faktoja puolueellisiksi, toiset esittävät mielipiteensä totuuksina. Todellisuudessa faktat eivät koskaan elä irrallaan tulkinnoista tai arvoista, mutta ilman faktoja ei ole mitään kestävää perustaa, jolle rakentaa järkevää keskustelua tai päätöksentekoa.

Faktat eivät ole tyhjiä datapisteitä

Faktat eivät ole pelkkiä neutraaleja numeroita tai sanoja. Ne syntyvät kontekstissa, niitä kerätään tietyllä tavalla, ja ne esitetään valikoiden. Silti faktat voivat olla todennettavia, ja niitä voidaan vertailla, tarkastella ja vahvistaa – toisin kuin pelkkiä mielipiteitä tai uskomuksia.

Esimerkiksi:

• On totta, että maapallon keskilämpötila on noussut viime vuosikymmeninä.

• On totta, että tupakointi aiheuttaa syöpää.

• On totta, että tietyt historialliset tapahtumat, kuten holokausti todella tapahtuivat.

Faktojen kiistäminen ei muuta todellisuutta, mutta se estää meitä toimimasta todellisuuden pohjalta.

Ilman faktoja emme opi historiasta

Historia tarjoaa voimakkaita esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun faktoja hylätään tai vääristellään.

• Natsi-Saksan propaganda perustui osittain valheelliseen ”tietoon” juutalaisista, jota levitettiin kouluissa ja mediassa. Näennäistieteelliset väitteet ja tilastomanipulaatiot loivat ”uskottavan” perustan syrjinnälle ja kansanmurhalle.

  
  

• 1900-luvun alun rotubiologinen ajattelu perustui tieteellisiltä näyttäviin ”faktoihin”, joita ei kriittisesti tarkasteltu. Tuhansia ihmisiä pakkosteriloitiin, erityisesti Yhdysvalloissa ja Ruotsissa. Suomessakin pakkosteriloitiin vuosina 1935–1970 tuhansia ihmisiä rotuhygieenisistä syistä. Kohteena olivat pääasiassa kehitysvammaiset tai muulla tavoin yhteiskunnan silmissä "epänormaaleiksi" katsotut henkilöt.

Näissä esimerkeissä väärän tai manipuloidun tiedon hyväksyminen johti vakaviin ja pitkäkestoisiin seurauksiin – ei vain yksilöille, vaan kokonaisille yhteiskunnille.

Tieteen ja yhteisön edistys rakentuu todennettaville faktoille

Yhteiskunnallinen päätöksenteko, terveydenhuolto, koulutus – kaikki nämä nojaavat faktoihin. Kun faktoja kunnioitetaan, yhteisö voi tehdä viisaita ja oikeudenmukaisia valintoja. Kun ne hylätään, joudutaan tunteiden, huhujen ja mielivaltaisten mielipiteiden varaan.

Juuri tästä syystä faktojen puolustaminen ei ole kuivaa akateemista puuhaa. Se on moraalinen välttämättömyys. Faktojen väistely ei ole neutraali virhe – se on askel kohti epäluottamusta, epäoikeudenmukaisuutta ja joskus jopa tuhoa.

Mihin olet itse syyllistynyt?

Rehellinen ajattelu alkaa rehellisyydestä itseä kohtaan. Tämä voi olla epämiellyttävää – mutta ilman sitä ei voi olla aitoa kasvua.

Pysähdy hetkeksi. Milloin olet viimeksi muodostanut vahvan mielipiteen asiasta, ihmisestä, ihmisryhmästä, uskonnosta tai mistä tahansa ilmiöstä – ilman että tunsit siihen liittyvät faktat kunnolla?

• Oletko kuullut jonkin väitteen, ja ottanut sen totena ilman että tarkistit sen taustat?

  
  

• Oletko jakanut tai uskonut väitteen ryhmästä tai asiasta, ilman että olet koskaan keskustellut kenenkään kyseiseen ryhmään kuuluvan kanssa tai perehtynyt asiaan huolellisesti?

  
  

• Oletko tukeutunut ”yleiseen käsitykseen”, näkökulmaa kritisoivien tai median otsikoihin, sen sijaan että olisit perehtynyt alkuperäislähteisiin?

Monet meistä tekevät näin – huomaamattaan. Se on inhimillistä, mutta ei oikeutettua. Rehellinen ajattelija kysyy itseltään:

• Olenko koskaan tarkistanut, mitä ”vastapuoli” oikeasti ajattelee – heidän omista kirjoistaan, julkaisuistaan tai puheistaan käsin?

  
  

• Olenko tutkinut asiaa monipuolisesti eri lähteistä etsien lujia faktoja?

  
  

• Olenko valmis muuttamaan kantani, jos käy ilmi, että olen ollut väärässä?

Nämä kysymykset eivät ole helppoja, mutta juuri niiden avulla rakennetaan älyllistä

rehellisyyttä. Kyky muuttaa mielipidettään faktapohjaisesti ei ole heikkoutta, vaan rohkeutta.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kuka on oikeassa, vaan siitä, kuka etsii totuutta. Sitä etsii vain se, joka on valmis katsomaan itseäänkin kriittisesti peilistä.

Etsitkö totuutta – vai vahvistusta ennakkoluulollesi?

Kun alamme tarkastella väitteitä ja ilmiöitä vakavasti, herää kysymys: Perustuuko tietomme riittävän laajaan otantaan ja luotettaviin lähteisiin? Tämä kysymys on tärkeämpi kuin miltä se ensikuulemalta vaikuttaa. Totuuden tavoittaminen ei ole vain tiedon haalimista – vaan tiedon laadun, lähteen ja kontekstin ymmärtämistä.

Monet muodostavat käsityksensä aatteista, ihmisryhmistä, uskontokunnista ja eri aihepiireistä yhden kokemuksen, yksittäisen henkilön tai sosiaalisen median kommentin perusteella. Mutta yksi yksilö ei ole koko ryhmän edustaja – ei edes silloin, kun hän siihen itse kuuluu. Syitä väärään edustavuuteen voi olla monia:

• Henkilö ei itse tunne ryhmänsä oppeja, teoriaa tai taustoja kunnolla.

• Henkilö esittää näkemyksiä, jotka poikkeavat virallisista näkemyksistä ja käytännöistä.

• Henkilö toimii tunteiden tai oman agendan ohjaamana.

• Tai: hän yksinkertaisesti erehtyy (ja näin käy kaikille meistä).

Erityisesti suurissa ryhmissä tämä on enemmän sääntö, kuin poikkeus. Esimerkiksi suomalainen luterilaisuus on tästä hyvä esimerkki. Vaikka valtaosa suomalaisista kuuluu luterilaiseen kirkkoon (yli 60% suomalaisista), kuinka moni kirkon jäsenistä osaa selittää sen oppijärjestelmän perusteet – kuten kolminaisuusopin, vanhurskauttamisopin tai sakramenttikäsityksen? Tai kuinka moni tuntee Lutherin näkemyksiä, jotka eivät aina täysin vastaa hänen nimellään kulkevan uskonnon nykyisiä tulkintoja? Tai kuinka moni edes uskoo kaikkiin kirkon virallisiin oppeihin?

Tosiasiallisesti moni kirkkoon kuulumaton saattaa elää ja ajatella luterilaisemmin – tai Lutherin alkuperäisiä ajatuksia vastaavammin – kuin monet kirkon jäsenet tai jopa sen johtohahmot. Monille kuuluminen kirkkoon on enemmän kulttuurinen, perinnesyistä tai sosiaalisesta paineesta tehty valinta kuin henkilökohtainen vakaumus tai syvälliseen perehtymiseen perustuva ratkaisu.

Tämä ei tietenkään ole vain luterilaiseen kirkkoon rajoittuva ilmiö, vaan soveltuu kaikkiin uskontokuntiin ja ideologisiin ryhmiin. On niitä, jotka ovat tosissaan itse asian suhteen ja on niitä, jotka tottumuksesta tai muusta syystä roikkuvat mukana. Ulkoinen aktiivisuus ei muuten tässä ole ainoa mittari, joten ei kannata tehdä hätäisiä johtopäätöksiä yksilöistä pelkästään ulkoisten seikkojen perusteella.

Siksi kun haluat tietää, mitä jokin ryhmä oikeasti ajattelee, opettaa tai mihin se perustaa näkemyksensä, älä tyydy kuulemaan mitä joku sanoo heistä – vaan etsi, mitä he sanovat itse itsestään ja tee riittävän laaja otanta. Yksi ihminen tai muutama voivat olla poikkeuksia. Tutki virallisia julkaisuja, opinkäsikirjoja, ensisijaisia lähteitä. Älä muodosta johtopäätöksiä toisen tai kolmannen käden mielikuvien varaan. Tämä soveltuu aiheeseen kuin aiheeseen, ei vain maailmankatsomukseen.

Tämä ei ole kutsu epäluuloisuuteen tai kohtuuttomaan skeptisyyteen. Se on yksinkertaisesti kutsu rehelliseen järjen käyttöön – siihen, mitä ajattelun pitäisi olla.

Etsi riippumatonta vahvistusta – totuus kestää vertailun

Yksi tärkeimmistä periaatteista tosiasioiden selvittämisessä on pyrkimys riippumattomaan lähdetarkasteluun. Vakaimmat näkemykset ja perustelluimmat tulkinnat eivät ole sidoksissa yksittäisiin näkökantoihin tai ryhmäidentiteetteihin, vaan ne kestävät tarkastelua myös niiden ulkopuolelta. Jos jokin väite tai tulkinta saa tukea riippumattomista asiantuntijalähteistä – sellaisista, jotka eivät jaa tarkasteltavan yhteisön maailmankuvaa tai intressejä – sen luotettavuus on huomattavasti suurempi.

Hyvä esimerkki tästä on raamatunkäännösten arviointi. Otan tämän esimerkiksi siksi, että olen tutkinut aihetta kohta parikymmentä vuotta. Ja olen huomannut, että aiheeseen liittyy paljon vakavia väärinkäsityksiä ja tietämättömyyttä.

Käännösten laatua kannattaa tutkia alkuperäiskielten perusteella suoraan heprean ja kreikan sanakirjoista, kielioppiteoksista ja muista kielitieteellisistä tai vakavastiotettavista lähteistä. Vaikka tällaisetkin teokset saattavat joskus heijastaa laatijoidensa maailmankatsomusta, erityisesti tulkinnallisissa loppupäätelmissä, alan parhaat tutkijat pyrkivät objektiivisuuteen. Usein he esittävät vaihtoehtoiset mahdollisuudet ja niiden perustelut – mikä on merkki terveestä akateemisesta lähestymistavasta.

Esimerkki 1: Raamatun käännöstyö

Raamatun käännöstyön kentällä arvostetut kielioppiasiantuntijat osoittavat, että totuudellinen lähestymistapa ei sulje pois vaihtoehtoja vain siksi, että ne ovat epäsuosittuja tai haastavat vakiintuneita näkemyksiä. Yksi tällainen esimerkki on Daniel B. Wallace, joka on kansainvälisesti tunnettu Uuden testamentin kreikan auktoriteetti.

Daniel B. Wallacen klassisen muotokuva. Wallace on tunnettu Uuden testamentin kreikan kielen asiantuntija ja tekstikritiikko.

Wallacen laaja teos Greek Grammar Beyond the Basics käsittelee muun muassa Johanneksen evankeliumin 1:1:n kolmatta lausetta: καὶ θεὸς ἦν ὁ λόγος ("ja Sana oli [jumala]"). Vaikka Wallace itse periaatteessa kannattaa käännöstä "ja Sana oli Jumala", hän myöntää, että kreikan rakenne sallii myös toisenlaisia mahdollisuuksia, kuten "ja Sana oli jumalallinen" tai jopa "ja Sana oli jumala". Hän perustelee valintaansa kontekstilla ja teologisilla syillä, mutta tunnustaen, että toiset käännöstulkinnat ovat mahdollisia. Mielenkiintoisesti monet alan kovimmat tutkijat Wallacen ohella kannattavat tässä lauserakenteessa kvalitatiivista tulkintaa, toisin sanoen, vaikka alkutekstissä theos eli jumala on substantiivi, se on adjektiivillinen (substantiivinen predikatiivi) eli kuvaa lauseen subjektin eli Logoksen laatua ja ominaisuutta.

Katkelma Daniel B. Wallacen teoksesta, jossa tarkastellaan Johanneksen evankeliumin 1:1:n kreikankielisen sanan θεός (theos) laadullisuutta. Wallace argumentoi, että kyseessä on kvalitatiivinen predikatiivi, joka kuvaa Sanan (Logoksen) jumalallista olemusta – ei identiteettiä Isän kanssa. Wallacen kommentointi on tältä osin neutraalia, mutta muuten hän maustaa sitä trinitaarisin maustein.

Näin ollen ajatuksentarkka käännös lauseelle olisi "Sana oli jumalallinen". Mutta koska moni kääntäjä haluaa kääntää lauseen muodollisemmin, he pyrkivät käyttämään tässä substantiivia kuten "Jumala" tai "jumala". Merkitykseltään sana "jumala" tai "Jumala" on kuitenkin laadullinen, ei identifioiva. Wallacen oma ratkaisu on kääntää lause "Sana oli sitä, mitä Jumala oli" (“What God was, the Word was”). Tämä on eräänlainen kompromissi, joka yrittää tuoda esiin kvalitatiivisuuden ja säilyttää theoksen substantiivina yhtä aikaa. Sanatarkka käännös se ei ole.

Varhainen käsikirjoitus Johanneksen evankeliumista.

Mielenkiintoinen fakta on myös se kuinka paljon on käännöksiä joissa lause on käännetty heijastellen laadullista ymmärrystä tai muuten mielenkiintoisesti (erään luetteloinnin mukaan noin 246 käännöstä). Tämä on tärkeä tieto siksi, että moni saattaa luulla, että suositusta "Sana oli Jumala" käännöstavasta poikkeaminen on äärimmäisen harvinaista. 246 edustaa vähemmistöä koko käännösten valtavassa massassa, mutta on silti lukumääränä merkittävä.

Koko Raamattu on käännetty 771 kielelle ja Uusi testamentti 1 760 kielelle, joten Uusi testamentti on saatavilla yhteensä vähintään 2 531 eri kielellä. Näistä tunnetaan tällä hetkellä noin 246 käännöstä – mahdollisesti enemmänkin tutkimuksen edetessä – jotka poikkeavat Joh. 1:1c:n tavanomaisesta käännöstavasta. Nämä käännökset eivät käytä muotoa "ja Sana oli Jumala", vaan valitsevat ilmaisuja kuten "jumala", "jumalallinen", tai rakenteita, jotka korostavat sanan theos kvalitatiivista luonnetta.

Tämä tarkoittaa, että noin 9,7 % kaikista Uuden testamentin käännöksistä on valinnut tämän jakeen kääntämiseen muun kuin valtavirtamuodon. Prosenttiosuutena se on selvä vähemmistö, mutta tilastollisesti merkittävä, kun otetaan huomioon, että kyse ei ole satunnaisista poikkeamista tai virheistä, vaan tietoisista ja perustelluista käännösratkaisuista.

Mikä tekee tästä erityisen huomionarvoisen, on se, että nämä "vähemmistökäännökset" eivät ole irrallisia yksittäisiä kokeiluja, vaan heijastelevat nykyisen tutkijayhteisön konsensusta kreikan kieliopin ja syntaksin valossa. Kvalitatiivinen tulkinta – eli että θεός (theos) ilmaisee Logoksen jumalallista laatua eikä ole määrittelevä substantiivi – on tällä hetkellä akateemisesti laajasti hyväksytty näkemys.

Tämä asettaa kysymyksen uudelleen: Mikä käännöstapa todella poikkeaa nyky-ymmärryksestä? Ei se, joka valitsee ilmauksen "Sana oli jumalallinen", vaan ehkäpä se, joka tiukasti pitäytyy muotoon "Sana oli Jumala" ilman tarkentavaa teologista ja kieliopillista selitystä.

On mielenkiintoista, että muoto "Sana oli Jumala" on vakiintunut etenkin trinitaarisessa kristillisyydessä, mutta tämä käännöstapa ei ole ongelmaton edes trinitarismin omista lähtökohdista käsin. Jos lause ymmärretään identifioivasti – että "Sana" on sama kuin "Jumala" – siitä voi helposti seurata modalistinen tulkinta, jossa Poika ei ole erillinen persoona Isästä, vaan Jumalasta tulee yksi ja sama olento eri muodoissa. Modalismi on kuitenkin trinitarismin näkökulmasta harhaoppi, koska se hämärtää kolmen persoonan erillisyyttä Jumalallisessa olemuksessa.

Tästä syystä monet trinitaariset tutkijat ja kääntäjät pitäytyvät kvalitatiivisessa tulkinnassa, jonka mukaan θεός ilmaisee Logoksen laadun, ei identiteettiä. Näin ollen Joh. 1:1c:n olisi trinitaarisestikin paremmin ilmaistavissa esimerkiksi muodossa: "Sana oli jumalallinen" tai "Sana oli sitä, mitä Jumala oli", kuten Daniel B. Wallace ehdottaa.

Oli miten oli, Wallacen rehellinen ja avoin lähestymistapa on malliesimerkki siitä, mitä totuudenmukainen argumentointi vaatii: halua tunnustaa tosiasiat, vaikka ne eivät tukisi omaa vakaumusta tai haastaisivat sen. Se muistuttaa meitä siitä, ettei riitä tietää, mitä meidän ryhmämme uskoo – meidän on myös kyettävä arvioimaan, kestävätkö väitteemme puolueettoman tarkastelun.

Esimerkki 2: Evoluutioteoria

Toinen havainnollistava esimerkki liittyy biologiseen evoluutioon. Monille tämä teoria näyttäytyy monoliittisena kokonaisuutena, jonka pätevyyttä ei vakavasti haasteta tiedeyhteisössä. Mutta todellisuudessa evoluution sisällä on merkittävä kirjo tulkintoja, painotuksia ja hypoteeseja. Jo pelkästään uusdarvinismin sisällä on jakautumista, ja useat arvostetut biologit – kuten fysiologi ja systeemibiologian pioneeri Denis Noble – ovat esittäneet vakavia haasteita klassiselle darvinistiselle mekanismille (geenikeskeisyys, sattuma ja luonnonvalinta).

Denis Noble on brittiläinen fysiologi ja biologi, joka tunnetaan uraauurtavasta työstään sydämen sähköisen toiminnan mallintamisessa sekä järjestelmäbiologian kehittämisessä.

Noble ei kiistä biologista evoluutiota sinänsä, mutta hän on osoittanut, että perinteinen geenikeskeinen darvinismi ei riitä selittämään elämän monimutkaisuutta. Hän edustaa systeemistä ja kokonaisvaltaisempaa lähestymistapaa – ja hän tekee sen tiedeyhteisön sisällä, korkealla akateemisella tasolla.

Tämä muistuttaa meitä siitä, ettei konsensus ole aina yksiselitteinen, eikä erimielisyys tarkoita automaattisesti väärässä olemista. Tieteen ja tiedon avoimuus rakentuu sille, että vaihtoehtoiset näkemykset voidaan esittää, perustella ja arvioida faktojen valossa – ei identiteettien tai leimojen perusteella.

Sama periaate pätee kaikkiin aiheisiin: oli kyse Raamatun kääntämisestä, biologiasta, historiasta tai muista kysymyksistä, riippumattoman tiedonhankinnan tulisi olla osa terveellistä älyllistä kulttuuria.

Lisäksi on tärkeää muistaa, että faktat ja niiden pohjalta muotoillut hypoteesit tai teoriat eivät ole sama asia. Fakta jota voitaisiin sanoa myös kiistattomaksi empiiriseksi havainnoksi, ei johda väistämättä aina yhteen johtopäätökseen. Esimerkiksi DNA:n informaatioluonne on yleisesti tunnustettu empiirinen havainto, mutta tämän havainnon tunnustamisen pohjalta on päädytty erilaisiin DNA:n alkuperää selittäviin hypoteeseihin. Joskus tosin havainto itsessään on niin selvä ja vahva, että se jo pelkästään kallistaa tulkinnallista vaakaa tiettyyn suuntaan.

Rehellisen keskustelijan tunnusmerkit

Rehellinen keskustelija ei ole sellainen, joka aina tietää kaiken tai osaa sanoa oikeat sanat. Hän on pikemminkin ihminen, joka suhtautuu tietoon nöyrästi ja toisiin kunnioittavasti. Älyllinen rehellisyys ei tarkoita epävarmuutta, vaan vastuullisuutta sen suhteen, mitä väittää tietävänsä.

1. Kyky sanoa: ”En tiedä vielä tarpeeksi.” Tämä yksinkertainen, mutta voimakas toteamus on harvinaista kuultavaa julkisessa keskustelussa. Se vaatii rohkeutta myöntää, ettei oma tietämys ole vielä riittävää lopullisiin johtopäätöksiin. Mutta juuri tällainen avoimuus luo pohjan todelliselle oppimiselle. Rehellinen keskustelija ymmärtää, että tosiasioiden kokoaminen vie aikaa – ja että tietoa täydentyy matkan varrella.

2. Valmius muuttaa mieltään faktojen valossa. Oikeasti faktapohjainen keskustelu edellyttää valmiutta tarkistaa kantansa, jos uudet tiedot osoittavat sen heikoksi tai virheelliseksi. Tätä ei pidä nähdä epäjohdonmukaisuutena vaan vahvuutena. Mielen muuttaminen ei ole heikkoutta vaan merkki siitä, että totuus on tärkeämpää kuin oma asema keskustelussa.

3. Halu ymmärtää ennen kuin tuomitsee. Liian usein keskustelu käynnistyy reaktiosta: mielikuva, leima, tunnejälki. Mutta totuuden etsiminen vaatii pysähtymistä. Mitä vastapuoli oikeastaan sanoo? Miten hän itse määrittelee näkemyksensä? Rehellinen keskustelija ei rakenna olkiukkoja vaan etsii vastapuolen parhaan mahdollisen perustelun – ja vasta sitten arvioi sen.

Tämä asenne on yllättävän harvinainen, mutta sitä voidaan harjoitella. Kysymällä itseltään säännöllisesti:

• Onko tämä väitteeni tai näkemykseni varmasti tosi?

  
  

• Mihin tietoon se perustuu?

  
  

• Voisiko asiasta olla myös toisenlainen, perusteltu tulkinta?

Rehellinen keskustelija ei tavoittele väittelyn voittoa vaan ymmärryksen syventymistä.

Lopuksi: Miksi totuudella on merkitystä?

Totuus ei ole vain teoreettinen ihanne – se on kaiken eettisen ja merkityksellisen elämän perusta. Yksilön tasolla rehellisyys itselle ja toisille luo perustan luottamukselle, vastuulle ja itseymmärrykselle. Ilman totuuden etsimistä ihminen ajelehtii mielipiteiden, tunnekuohujen ja joukkojen paineen mukana – eikä koskaan todella tiedä, missä seisoo tai miksi.

Yhteisöjen tasolla totuus on julkisen keskustelun selkäranka. Ilman yhteisesti jaetun todellisuuden tavoittelua – vaikka se olisi vain osittainen ja jatkuvasti tarkentuva – yhteiskunnan vuoropuhelu murenee. Jos totuutta ei pidetä arvossa, korvautuu se vallalla, manipuloinnilla ja äänekkäimmän etuoikeudella. Luottamus instituutioihin, mediaan ja kanssaihmisiin rapautuu silloin, kun tosiasiat jäävät ideologioiden jalkoihin.

"Totuus tekee vapaaksi" (Joh. 8:32) – tämä Jeesuksen lausunto on syvällinen paitsi hengellisessä, myös inhimillisessä mielessä. Kun ihminen näkee asioiden todellisen luonteen – myös omassa ajattelussaan ja uskomuksissaan – hän vapautuu itsensä pettämisestä, tarpeettomasta pelosta ja ulkoisesta ohjailusta. Hän voi elää vastuullisemmin, ymmärtää toisia syvemmin ja rakentaa vakaammalle pohjalle.

Totuuden etsiminen on usein vaivalloista. Se vaatii vaatimattomuutta, sitkeyttä ja itsereflektion kykyä. Mutta mikään kestävä hyvyyden, oikeudenmukaisuuden tai kauneuden muoto ei voi kukoistaa ilman sitä. Siksi totuus ansaitsee paikan jokaisen keskustelun, väitteen ja päätöksen ytimessä.

Terveisin,

Okulaarinen tieteilijä